Pari päivää sitten vietettiin kansainvälistä onnellisuuspäivää, joten olkoon eka postaus sopivasti teeman jälkimainingeissa rakkaudesta kotiin!

Vielä vuosi sitten asuin Töölössä 22 neliöisessä vuokra-asunnossa haaveillen vapaudesta porata hyllyjä seinään tai irrottaa kylpyhuoneen kaappi, josta olkapää ehti ottaa monta osumaa. Kaikkineen matka varsinaiseen omaan kotiin on kestänyt vanhemmilta poismuuttamisen jälkeen reilut seitsemän vuotta ja sisältänyt kolme erinäköistä ja  -kokoista vuokrakämppää. Sekä monta sangollista (enemmän tai vähemmän hukkaan heitettyjä) vuokrarahoja.

Tuunausta, tee se itse –meininkiä, kirpparilöytöjä ja paljon valkoista maalia. Kaiken jälkeen nyt huhtikuussa tulee täyteen ensimmäinen vuosi nykyisessä omassa kaksiossa todeten, että ihanaa olla kotona. Sekä täyttäväni sankojen sisältöjä vielä pitkään lainanlyhennyksillä.

Tässä blogissa tulen tarjoilemaan omia kodin ja arjen helmiä, joten SaaRaottaa!

-Saara

En ole kirjottanut tänne yli viikkoon. Apua! Helsingissä ollessani ei netti oikein toiminut, että olisin kyennyt laittamaan kuvia:(. Sirkus esitys oli kyllä henkeä salpaava. Oisin voinut jäädä kattomaan sen uudelleen. Koko estyksen ajan tuli kylmiä väreitä. Se ylitti odotukset ihan kokonaan. Tämä viikko on mennyt sairasteluun, flunnssaan. Koulussa olin vain perjantain ja sekin meni siihen että nauroin koko päivän koska olin niin väsynyt. Mutta koko ajan olen paranemaan päin. Viikonloppu on mennyt kastellissa katsomassa oman joukkueen pelejä. Tällä hetkellä olemme kahdeksan parhaan joukossa. Jee!

Ensi viikolla laitan lisää kuulumisia viime viikosta.

Kävin viime viikolla ostamassa nämä tulppaanit kotia, koska edelliset kuihtuivat. 

Luottokukkakaupallani Prismalla (...) ei ollut tarjota perjantaina mitään punaisia tulppaaneja ja väsyneitä gerberoita kummempaa ja V:n synttäripöytään piti keksiä jotakin kukkia. Helmihyasintit ovat kauniita, mutta nehän on ulkokukkia.

Tai hetkinen. Kotoa löytynyt purkkikokoelma pelasti tilanteen. Kusmin peltipurkkeihin on valettu kynttilöitä ja niissä säilytetään väriliituja ja muuta tilpehööriä. Kukkapurkkeinakin toimivat mainiosti!

Ulkona helmihyasintit pärjäävät ja kukkivat pitkään, mutta sisälämpötilassa ne venähtävät nopeasti vähän rumiksi honteloiksi. Mutta ovat kyllä suloisen kauniita hetken aikaa.

Uuteen sänkyyn haluan ehdottomasti näyttävän topatun sängynpäädyn. Länna Möblerin nettikaupasta löysin tämän tyylikkään Mille Nottin Paula -sängynpäädyn. Paula sängynpäätyä on saatavilla seitsämässä eri koossa. Kankaan sängynpäätyyn voi valita canvaasin ja pellavan väliltä. Puuvillacanvaasia löytyy viidessä eri värissä ja pellavaa kahdessa eri värissä. Pellavakankaaseen tulee pieni lisämaksu. Länna Möblerin valikoimasta löytyy myös Englessonin Taylor -sängynpääty, jota olen aikaisemmin ihastellut tässä Shopping -jutussa. Pidän kuitenkin enemmän Mille Nottin kangasvaihtoehdoista, joten luultavasti tulen päätymään tähän vaihtoehtoon. Vielä pitäisi päättää sängynpäädyn materiaali ja väri harmaan, valkoisen ja mustan väliltä... 

Kuvat / www.lannamobler.se

Lupasin Ei beigeä -blogin Tanjalle (ja ennen kaikkea heidän tuoreelle tulokkaalleen) meidän Stokke Stepsin uudenmallisen, (ja oranssin!) vauvanvaltaistuimen. "Hei mä aattelin, että kuka tykkää oranssista ja SINÄ tulit mieleen - juu juu, mä kuule voin lähettää sinne Lappiin - ei tietenkään tarvi maksaa mitään, kun mekin se blogin kautta saatiin - se on niii-iiiin huippu, ihan paras kapine, sä niiiii-iiiiin tykkäät siitä" ja niin edelleen.

No niin. Kuviohan on tuttu (ihan vastaava case mm. täällä). Eli seuraavaksi se pitäisi sitten löytää.

Sitteriä on tietysti vaikea vaikeahko hukata. Mutta se sellainen siihen kuuluva vauvanpehmustetuki. Missä se on? Graaaaaah!

No ei auta muuta kuin alkaa etsiä.

Ei löytynyt ensimmäisestä mahdollisesta paikasta, kirjaston kaapista:

Eikä toisestakaan kaapista:

Ei löytynyt sohvan takaa:

Ei eteisen peilikaapista:

Ei talonvahdin siivoamasta keittiön kaapista:

Eikä edes lelulaatikon pohjalta:

"Voisko ne olla sullottu johonkin kassiin, jossa ois muitakin käyttämättömäksi jääneitä lastentavarota?", Joel ehdotti.
"Se oot kuule sä, joka sellaista kasseihinpiiloonsullomista harrastaa. Mä en sullo kasseihin. Että jos sä sille tielle haluat lähteä, niin ihan vapaasti saat kuule tutkailla omaa toimintaasi", minä puhisin.

Huokaus. No sitten yläkertaan.

Ei löytynyt lakanapyykkipinon alta:

Eikä makkarin toisesta rojutavaransäilytyskulmasta:
(huomaa järjestelmällisesti säilytetty alkuperäislaatikko; ei löytynyt sieltäkään)

Ei vaatehuoneesta mistään, eikä edes puolipuhtaiden pyykkien pinon alta:

Eivät muuten ole enää puolipuhtaita nyt, kun ne tuohon lattialle leväytin.

Sen sijaan löytyi:

Thaimaasta Seelalle ostetuista (jo todennäköisesti pieneksi jääneistä) töppösistä se hukassa ollut pari:

Silvalle vauvalahjaksi saatujen töppösten se hukassa ollut kappale - nyt Seelalle pieneksi jääneenä, toki:

Stokken toisen vauvankaukalon leikkikaari - se, jota epätoivoetsin Lilou´s Crushin Hertalle joskus viime kesänä:

Nonariinalle eteenpäinmyymäni rintapumpun alkuperäislaatikko ja pari varaventtiiliä - ja hei tossa lapussa näkyy se alkuperäinen hintakin, jota silloin pähkäiltiin:

Sekä bonarina asia, jota ei olla (vielä) etsitty: keinuhevosen vauvankaari. Jee, Seela pääsee keinumaan:

Huomaa, kuinka järjestelmällisiä me oikeasti ollaan: ruuvitkin kiinnitetty teipillä mukaan.

"Mä alan nyt tässä taipumaan sille kannalle, että tän täytyy olla sun syy!", mä vitsailin reilun tunnin aktiivisen etsimisen mylläämisen jälkeen.

"Mä oon pahoillani - mä oon tällainen sulloja. Mä en yhtään tiedä, mihin mä olisin voinut sen laittaa", Joel alkoi jo uupua.
"Hei oikeasti - mä oon ainakin yhtä paha", mä lohdutin - tuo vitsipuhina on siis juuri sitä: vitsiä.

"Näin me kato ansaitaan toisemme", Joel hempeili tavararöykkiön keskeltä.
"Ja onneksi kukaan muu ei joudu meitä sietämään", minä jatkoin.

"Paitsi meidän lapset."
"Niin ja ne, joille me luvataan antaa kamaa, mutta ei löydetäkään sitä."

Hups. Sori.

Hei vaan! 

Sitä ollaan vihdoinkin herätty talviunilta. Hitaasti ja venytellen, kuin karhu pitkän talven jälkeen. 

Kirjastosta on haettu puutarha -ja mökkikirjoja iltojen ratoksi, siemeniä on käyty katselemassa kaupoissa ja jotain on jo laitettu kasvamaan. Ensi viikonloppuna on Kevätmessut, jolloin viimeistään saa seota siemenistä, taimista ja ensi kesän suunnittelusta.

Tervetuloa kevät!

ps. toivottavasti tämä aikainen kevät ei tarkoita takatalvea kesäkuussa. Lumisade juhannuksena on jo vanha vitsi.

Aikoinaan selaillessamme asuntoilmoituksia, hakukriteereissämme paritaloa ei ollut rastitettu edes vaihtoehdoksi. Sattuman kautta päädyimme kuitenkin puoliläpällä vaaleanpunaisen paritalon ensimmäiseen näyttöön.

Nopeasti olimme huomanneet keskustasta kolmen kilsan säteellä olevien huonokuntoistenkin omakotitalojen olevan budjetistamme yhtä kaukana kuin kohtuuhintaiset kolmiot olivat keskustasta. Päiväkodin, koulujen ja kaupan muodostaman pyhän kolminaisuuden keskiössä pönöttävä puinen paritalo oli pyörämatkan päässä keskustasta, leikkipuistoa ja kenttää vastapäätä.  Tulevat rempat vähän ärsyttäviltä, mutta talo vaikutti terveeltä ja tuntui ihanalta kodilta, puutalounelmalta.

Mutta talo oli yhä edelleen paritalo. Suoraan verrattavissa kummitustaloon, jossa riidanhaluiset naapurit sekä kyttäävät ja nillittävät samalla, kun itse elävät leväperäisesti ja temmeltävät sotkuisesti. Asettuvat piruuttansa kaikkien remonttien esteeksi vaatien kuitenkin päivittäisiä talkoita ja kalliita kunnostustöitä. Juhlivat ja metelöivät aamusta iltaan, mutta samalla huomauttelevat vauvanitkusta ja haravoimattomista lehdistä. Ovat kaikin tavoin epämääräistä sakkia, ilkeitä ihmisiä, joilla on aikaa kiusata ja savustaa ruokansa ulkona joka päivä, jos kieltotaulujen pystytykseltä kerkeävät välillä syömään.

Huolimatta paritalon kauhuista, vaaleanpunainen unelma vei sydämeni vaaleanpunaisesta talosta löytyi kuitenkin enemmän plussia kuin miinuksia ja lähdimme tekemään tarjousta. Mutkien ja kuntotarkastuksien jälkeen muutto sovittiin muutaman kuukauden päähän syksylle.

Muuttopäivänä saavuin viimeisen kuorman mukana. Uusi koti ja talo jännittivät, mutta vielä enemmän mietitytti tulevat seinänaapurimme.Stressatessani uusista (sekopää!-)naapureista jännitin samalla, mitä he pitäisivät meistä. Olemmeko me liian roinaisia, metelöiviä, remppaavia, grillaavia... 

Alkuun oli yllättävää huomata, kuinka vähän seinänaapureita oikeastaan näkee, ellei satu ovelle samaan aikaan. Tai kuulee, ellei satu rappuun tai eteiseen samaan aikaan. Alkuun pihamme jakoi vielä ränsistynyt, villiviinin valloittama aita, joka yliluonnollisesti pystyi kaatumaan yhtäaikaa molempiin suuntiin. (Se on mahdollista!)

Sitten kaikki alkoi pienestä...

Ensimmäisenä iltana kutsuin otsalamppu päässä (!!) viihteeltä saapuneen naapurin muijan viinille.  Naapurin äijä jutteli usein aidan reunalla. Välillä rupattelimme ohimennen niitä näitä, harvoin välillä ihan asiaa mahdollisista remonteista tai vesimittarista. 

Hommasimme yhteisen biojäteastian. Kaadoimme aika monta puuta. Kaadoimme ärsyttävän raja-aidan. Saimme kutsun naapurin puusaunaan. Saimme jouluna herkkukassin. Naapurin tytöstä ja Pojasta alkoi muodostua parivaljakko. Saimme kutsun syömään, viettämään vappua ja halloweenia. Hommasimme jätelavan. Lähdimme viikonlopuksi porukalla Helsinkiin. Saimme vanhoja vaatteita ja kumppareita Pojalle. Päätimme grillata viikonloppuna ja seuraavanakin. Mennä Tammelan torille, pyöräillä yhdessä Ahlmannille eläimiä katsomaan. Istahtaa illalla portaille lasilliselle. Rullaluistella Iidesjärven ympäri. Leikata etupihan aitaa. Pitää pihatalkoot. Pitää pihakirppiksen. Mennä pulkkamäkeen..

Etukäteen ajatellessani paritaloasumista ja kuunnellessani urbaanilegendoja sekopäänaapureista, en kertaakaan miettinyt paritaloasumisessa olevan positiivisia puolia, ihan itse asumismuodossa.

Hyvän seuran lisäksi on helpottavaa ja mukavaa, kun ympärillä on halutessaan ihmisiä, joiden kanssa jakaa arkea, suunnitelmia, pihahommia, päätöksiä ja kauppalistoja. Yksin ollessani, on kiva tietää seinän takana olevan jonkun kotona ja reissussa ollessamme helpottaa, ettei talo ole tyhjillään. Arkena voi autella pikaisesti lasten hoidossa tai hakemisessa. Lapsille on mukavaa, kun on muitakin tuttuja aikuisia ihan lähellä. Porukalla voi istua iltaa tai kahvitella kaverin kanssa ilman, että tarvii vaihtaa verkkareitaan. Kesken kakunleipomisen voi hakea naapurista leivinpaperia ja munia tai yöllä voi soitella lääkkeiden ollessa lopussa. Lisäksi yhteinen iso sisäseinä säästää lämmityskuluissa (ha ha ha haaaha haa).

Ruohonleikkureita, oksasaksia, kirvestä, tikapuita, kottikärryjä... kaikkea ei tarvitse olla kahta.

... ja naapuri jopa testaa osan uusista laitteista puolestamme.

Eilen pidimme virallisen yhtiökokouksen, jossa selvittelimme laskujamme, suunnittelimme piharemppoja ja söimme parasta juustokakkua.

Toki paritaloissa on asioita ja päätöksiä, joita pitää jakaa naapurin kanssa ja kyetä välillä kompromisseihin, muttei sen tarvitse aina tarvitse merkitä riitelyä tai huonoja valintoja. Miten itsekin ehdin ajatella niin negatiivisesti, vaikka suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen vain hyvää ja elää kivassa ympäristössä? No, en syö hattuani ihan ensimmäistä kertaa..

Ja kävihän meillä hillitön mäihä naapurin herrasväen kanssa, aitojen molemmin puolin. Lähden tästä naapuriin istuttamaan rairuohoja. Rai Rai.

Hyvää maanantaita!

..joo siis oiikeesti, siis se muija tuli yöllä otsalamppu päässä baarista kotiin! Hullu!

Oi miten kauniita ovat puhtaanvalkoiset omenankukat vielä melkein lehdettömissä oksissa ja miten hennon vihreitä ja nukkapintaisia ensimmäiset lehdet. Pari kuukautta vielä ja sitten ovat toivottavasti omenapuut ulkonakin näitä täynnä. Valkoista oli aamulla myös ulkona, mutta se ei kyllä ilahduttanut yhtään :) Nyt kannattaa tuoda muitakin oksia maljakkoon ja hyötää niitä lehteen tai kukkaan pääsiäiseksi. Minulle ainakin kelpaavat melkein mitkä oksat vain, niitä voi sitten pääsiäispöytään yhdistellä tulppaanien tai narsissien kanssa.

Pyöritettyämme kevään aikana useampanakin sunnuntaipäivänä lähemmäs kymmenen asuntonäytön kiertueita, muodostui hommaan jo jonkinlainen vahva rutinoituminen. Samat välittäjät ja parhaimmillaan samat katsojatkin kiersivät asunnoissa suorittaen yleisesti sovittuja koreografioita hyvässä järjestyksessä. Loppua kohden koko asunnonvälitysekosysteemin toimintaa alkoi katselemaan tottumattoman hämmästyksen sijasta vanhan ketun arvioivalla katseella.

Vakaan uskomukseni mukaan on olemassa vain tietty määrä erilaisia ihmistyyppejä ja kukin yksilö on vain jonkin geneerisen ihmistyypin ilmentymä. Näinollenpa voi jo pienellä otannalla löytää tiettyjä toistuvia kuvioita niin asunnonvälittäjien kuin asunnonostajienkin joukosta. Gaussin jakauman mukaisesti 95% populaatiosta uppoaa yleisesti hyväksytyn ja ketään mihinkään suuntaan ärsyttämättömän keskiarvon alueelle. Mutta ketä sellaiset jaksaa kiinnostaa, joten käsitelläänpä niiden sijaan lyhyesti erilaatuisilla merkittävillä onnistumisilla/epäonnistumisilla/erityispiirteillä mieleenjääneitä tapauksia.

Asunnonvälittäjät:

• Ex-lätkäjätkä: Takana todennäköisesti ura Ilveksen farmijoukkueessa, alla kauppaopiston papereilla ja suhteilla saatu välittäjän vakanssi ja edessä ensimmäinen ohitusleikkaus. Tukka ja purukuminkulutus kuin Pentti Matikaisella parhaina päivinä. Pelivuosien jälkeen kertyneen elintason vuoksi vanhemmissa taloissa hissiin mahtuu joko välittäjä tai ostajapariskunta ja lopputuloksena ostajat saavat ylös kävellessään tilaisuuden tarkastaa portaikon kunnon.
• Dropout-ekonomi: Paperit maakuntayliopiston kauppatieteellisestä tiedekunnasta ei riittäneet laskukaudella takaamaan työpaikkaa yrityksen talousosastolla. Mutta kiinteistönvälittäjille on aina käyttöä. Samassa paketissa yhdistyy huikea laskentatoimen osaaminen ja täysi ymmärtämättömyys sekä välinpitämättömyys rakennustekniikasta. Laskee vastikkeen korotusten vaikutukset päässään, mutta ei osaa avata parvekkeen ovea.
• Sählääjä: Kun päivittäisten asuntonäyttöjen määrä ylittää toimivien aivosolujen määrän niin asioita väkisinkin unohtuu. Paperit on aina mukana, mutta koskaan ne ei ole oikeat paperit. Avaimetkin on, mutta ei mukana ja ne unohtuneetkin taisi lopulta olla väärään asuntoon. Vaarallisin välittäjätyyppi koska tältä tekee mieli ostaa ihan silkasta säälistä ja pelosta sen toimeentulon sekä hengissä selviämisen suhteen.
• Yksityinen myyjä: Herttainen täti-ihminen tai vielä herttaisempi nuoripari myy omaa kotiaan. Kuljet täysin kalustetussa asunnossa ja räpsit luvan kanssa kuvia toisen makuuhuoneesta (jotka poistat välittömästi koska se vaan tuntuu liian oudolta). Et osta asuntoa koska et kehtaa viedä lapsilta kotia, mutta jostain ihmeen syystä jäätte silti pitämään yhteyttä täysin muista asioista.

Asunnonostajat:

• Naapurin mummo: Asuu vastapäisessä asunnossa ja tuli paikalle kun näki ovisilmästä jotain tapahtuvan. Kiertää asunnon kaikkein tarkimmin ja horisee välittäjälle puoli tuntia joutavanpäiväisyyksiä. Herttainen kuin mikä, mutta valtavan rasittava. Aikasi kuunneltuasi tajuat miksi hyväkuntoinen asunto lopulta on myynnissä hieman markkinahintaa halvemmalla ja poistut paikalta vähin äänin.
• Satunnainen mummo: Muuten sama kuin naapurin mummo, mutta ei edes asu samassa talossa. Sattunut paikalle huomattuaan kyltin kadulla tai ilmoituksen ilmoituksen. Harrastaa toisten kyttäämistä ja kokee asuntonäytöt tilaisuudeksi kerätä tietoa. Ei ollenkaan niin herttainen kuin naapurin mummo vaan suhtautuu kaikkiin lähtökohtaisesti agressiivisesti.
• Hippipariskunta: Muinaisugrilaisten kielten tutkimuksen kurssilla tavanneet kolmekymppiset ovat viimein saaneet tutkintonsa pakettiin ja etsivät ensimmäistä asuntoa. Asunnonvälitysekosysteemin raadonsyöjiä, jotka rakastuvat "rustiikkisiin" (=purkukuntoisiin) asuntoihin. Sääliksi käy, mutta luonnon kiertokulkuun ei sovi puuttua.
• Valittajamies: Vaimonsa paikalle raahaama krapulainen mörrimöykky. Kommunikoi yhdyssanoilla:  "onkspakko", "hirveeremppa", "mälähenjoedeltä". Rappukäytäviin pitäisi lisätä miesparkit niin kaikkien elämä helpottuisi.

Lähtekää itse näytöille kiertämään joku sunnuntai ja ottakaa lista mukaan. Kun on kolme jommastakummasta listasta bongattu niin huutakaa kovaan ääneen "bingo". Pääsette varmasti sillä jonkun muun omituisten tapausten listalle. 

Lopuksi vielä muutama viisaus ja epämääräinen anekdootti liittyen asuntonäytöillä toimimiseen. Nimittäin yleiset asuntonäytöt ovat psykologista sodankäyntiä. Mitä vähemmän kiinnostusta haluamaasi asuntoa kohtaan myyjä/välittäjä havaitsee, sitä paremmat ovat mahdollisuutesi hintaneuvotteluissa. Näinollen tarkoituksenasi onkin: a) pitää yleinen näyttötilaisuus mahdollisimman vähälukuisena ja b) häivyttää mahdolliset paikallesaapuneet mahdollisimman pikaisesti.

Voimme tässä vaiheessa tunnustaa avoimesti sortuneemme lievää törkeämpään vilppiin toiveasuntomme kohdalla. Olen jo aiemmin huomannut vaimollani olevan pelottava ominaisuus reagoida stressaaviin tilanteisiin täysin silmittömällä kieroilulla, mitä pidän pelkästään hienona ja kunnioitettavana kykynä, mutta silti yllätyin itsekin kuullessani unelma-asunnon olohuoneen nurkasta muille katselijoille suunnatun pöyristyneen valituksen huonosti tehdyistä tapetoinneista sekä niiden vaihtamisen vaikeudesta ja kustannuksista. Tämän jälkeen tosin koin itsekin tarvetta kantaa korteni kyseiseen petoksen kekoon ja lyöttäydyttyäni potentiaalisen vakavaraisen näköisen ostajan seuraan kylpyhuoneen katselmukseen repäisin peilikaapista aiemmin irtonaiseksi tietämäni kahvan irti järkyttyneen parahduksen saattelemana päättäen samalla kyseisen kilpaostajan kiinnostuksen hyvinkin välittömästi. Emme ole ylpeitä itsestämme, mutta hirvittävän tyytyväisiä olemme.

Henkisen ostopäätöksen synnyttyä rikoin jään välittäjän kanssa tiedustelemalla voisivatko nämä muut ihmiset poistua meidän kodistamme.

Istutin kulhoon vaaleita, röyhelöisiä perunanarsisseja. Nämä kukat tuoksuvat nenääni erikoisella tavalla: hiukan automaalille ja vahvasti keväiselle syreenille, mutta kuitenkin hyvällä tavalla.

Tajusin kuvaa tarkemmin katsellessani, että kirjoitin puutarhaunelmasta ja villatakista tässä postauksessa. Puutarha on vihdoin saatu ja villatakin on mies vienyt itselleen. Enkä ihmettele, torpan nurkat vetävät sen verran railakkaasti, että teepaidalla täällä on turha hillua. 

*

I planted a few bulbs of heavily scented Bridal Crown narcissus on my white and blue bowl.  

Kun me muutettiin tähän taloon tuo etupiha oli pelkkää kuivaa,pölyistä hiekkaa...aivan kamala, ja varsinkin kun koira vielä tykkäs siellä pyöriä niin talon sisälläkin oli aina kuin hiekkamyrskyn jäljiltä.

Mies laittoin aidan pystyyn heti alkuvaiheessa, ja siitä on sitten jatkettu pikkuhiljaa pihan kunnostusta. Nyt alkaa jo näyttämään suht kivalta!

Tässäpä tämän viikonlopun projekti!

Ostettiin nämä kalusteet super halvalla (100 dollaria koko setti), ja ne oli ihan paljasta puuta-valmiina maalia, lakkausta tms. varten.

Kaksi päivää niitä maalailin, selkä on niin jumissa...mutta olen niin iloinen lopputuloksesta!

Istutettiin myös kukkia ja kasveja...sormet ristissä toivon että ne alkaa pärjäämään, koska minulla ei tähän päivään mennessä ole ollut menestystä edes kaktuksen hengissä pitoon.

Pitää vielä löytää pehmusteet kalusteille ja sitten oiskin valmista!

Onni on istua omalla pihalla auringon paisteessa ja nauttia aamukahvista (tai ilta viinistä...)!

Ennen kuin muutin tänne, en tiennyt pitäväni pinkin ja keltaisen yhdistelmästä. Oikeastaan en kauheasti tykännyt kummastakaan väristä. Mutta ne ovat vain niin vastustamattoman iloinen pari! Miten ne nähdessään voisi muuta kuin hymyillä?

Täällä alkaa olla aika valmista. Matto vain puuttuu, ja senkin olen jo tilannut.

Ketuissa on jotain, josta tykkään hirveästi. Harkitsin yhdessä vaiheessa jopa kettu-tatuointia. Epäilen kuitenkin, että saattaisin katua sitä mummona. Ehkä.

Olin yhtenä päivänä vähän hermostunut koko asuntoon. Mikään ei näyttänyt silmissäni oikein hyvältä. Kaikkea oli joko liikaa tai liian vähän. Sitten siivosin, siirtelin tavaroita, järjestelin ne uusiksi. Ja nyt tuntuu kuin kevät olisi tullut käymään täällä sisällä: on valoa ja väriä. Hyvä energia.

Ehkä aika moni asia on kiinni vain pienestä hienosäädöstä, mitä luulette?

Koska on kevät, kauris menetti valonsa. Se katselee nyt seinältä ylhäisessä yksinäisyydessään. Kodin henki.

Ostin naamion joskus Roomasta. Kahdeksan vuotta sitten suunnilleen. Edellisessä kodissani se ei koskaan saanut olla esillä, mutta tänne se tuntuu kuuluvan. Kuten minäkin.

Siirsin olohuoneen valosarjan yölampuksi ja makuuhuoneen valot olohuoneeseen. Ostin uudet lakanat, käänsin peiton sängylle poikittain ja petasin pajan suojaksi pellavaisen helmalakanan. Sängystä tuli kuin uusi. 

Koira on kuvausrekvisiittaa. Tämä EI ole sallittua. (Näin se opetetaan pahoille tavoille: kutsu sängylle, napsi kuvia ja palkkaa juustolla. Odota sen jälkeen koiran ymmärtävän, että sänky on kielletty paikka. Arvaatkaa toimiiko?)

Pajunkissat ikkunalla, maaliskuun auringon kalpeat säteet verhojen takana, odotus uudesta. Valon vuodenaika.

Puss!

Joseph Dirandin hulppea asunto jäi mieleeni jo tässä jutussa, Nownessin videossa pääsee vaklaamaan asuntoa vielä paremmin. Nuo seinäpaneloinnit (olen tehnyt itselleni pakkomielteen paneeleista!), kylmä valo, vaaleat sävyt ja harkitut, tyylikkäät huonekalut saavat minut ihan hurmioon. 

*

I love love love, loooooove Joseph Dirand's Paris apartment. 

"In Residence: Joseph Dirand" by Matthew Donaldson from NOWNESS on Vimeo.

Nytten se takatalvi sitten iski. Ääk! En yhtäön tykkä tuosta kelistä mikä ulkona on. Siellä on niin kauhean märkää. Unohdin lakin kotia, joten tänään on ollut huono hius päivä. Pysyin silti lujana koko päivän enkä antanut kelin haitata minua.  Minulla oli niin ihana kevät fiilis että päätin silti laittaa farkut jotka käärin, niin että nilkat ovat paljaana.

Voi kuinka Sankari rakastaa lunta. Se juoksi koko lenkin, koska oli niin onnessaan että on tullut lunta. Sankaria ei haittaa ollenkaan vaikka tulisi märäksi kunhan on vain lunta.

Mitä mieltä te olette tästä ihanasta säästä? Itse en tykkää yhtään!

Ei kesää ilman remonttia. Jos sitä ei kaipaa keittiö ja kylpyhuoneet, pihan terassit on nätisti paikallansa, niin mitäs jos käytäisiin ihan vain muuten hommiin, ettei taidot pääse ruostumaan. Tulevana kesänä meillä todennäköisesti käynnistyy tuolileikin henkeen suuri huoneleikki. Tuolileikistä poiketen, tässä kukaan ei jää ilman. Vai olikos se sittenkään ihan niin?

Alkuperäinen ajatuksemme oli istuttaa molemmat tyttöset loppukesästä samaan huoneeseen. Tämä oli vanhemmastakin lapsesta kiva ajatus. Kun aikamme mallailimme sänkyjä, leluja ja säilytystiloja, hiipi mieleen ajatus, että entä jos kuitenkin pyöräyttäisimme paletin uudemman kerran ympäri jo vähän aiottua aikaisemmin. Luopumalla työhuoneesta saamme nimittäin molemmille tytöille heti omat huoneet, mikä on kyllä koululaisellekin varmasti ihan kiva juttu. Tuo työhuoneemme on syvien kaappien johdosta melko pieni, mutta kyllä sinne saadaan sovitettua se tyttösen suurin toive, ikioma parvisänky, jonka alle saa rakennettua mukavan majan. 

Työtila on kuitenkin edelleen oltava, joten loppujen lopuksi se olen tässä leikissä minä, joka jostain luovun, nimittäin lähes täydellisesti järjestetystä vaate- ym. huoltokeskuksestani. Työtilalle ainoa fiksu, rauhallinen ja järkevä  paikka kun löytyy alakerran epähuoneestamme, jossa vaatekaapistoni sijaitsee. No, mitäpä sitä ei tekisi perheensä eteen... Ei työtila kuitenkaan koko huonetta täyttäisi, kissanviikset, mies vain suuruudenhulluissa kuvitelmissaan niin taisi ajatella, kun koko tilan värjäsi tuolla "työhuonevärillä".

Sen lisäksi pohdimme vielä, josko kuopus siirtyisi nykyiseen vanhempien makuuhuoneeseen, ja me siirtyisimme nykyiseen lastenhuoneeseen, jonka yhteydessä on myös vaatehuone ja runsaammin kaappitilaa. Huone taitaa myös olla hippusen isompi kuin nykyinen makuuhuoneemme, vaikka pohjapiirros toista väittääkin, se on vain suuntaa-antava tuossa kuvana. Etuna olisi myös se, että lasten leikit kesällä sujuisivat mukavammin suoraan omasta huoneesta terassille-ja-takaisin juostessa, sitä ravausta on nimittäin pal-jon. Iltamyöhällä saunan jälkeen joutuisimme tosin sitten hipsimään nukkuvan lapsen ohi vilvoittelemaan... No, katsotaan, tämä vaihtoehto on vielä kiikunkaakun, ehkä pysymme entisessä mallissa alakerran makuuhuoneiden osalta.

Mutta jottain ainakin taas tapahtuu. Kiva päästä taas suunnittelupuuhiin.

Koirajuttuja ei ole ollut täällä blogissa pitkään aikaan. Ajattelin korjata asian, koska tiedän, että niillä on ainakin kaksi lukijaa. Terveisiä äidille ja anopille! 

Rio täyttää tällä viikolla 11 kuukautta ja viimeisen kuukauden aikana sen elämässä on tapahtunut isoja: Tytöstä on tullut nainen! Rion ensimmäiset juoksut siis alkoivat tuossa muutama viikko sitten.  

Mitä sitten tarkoittaa, kun koiralla on menkat? Ainakin isoa pesulalaskua.

Tällä hetkellä pesulasta on haettu: Petauspatjan suojus. Tällä hetkellä pesulassa ovat: Sängyn päiväpeitto ja sohvan suojana ollut päiväpeitto. Tällä hetkellä pesulaan menoa odottavat: Keittiön matto ja eteisen matto. Tämä kaikki vahvistaa näkemystäni siitä, että paras lahja juuri koiran hankkineille, on mittava lahjakortti lähipesulaan. 

Käsittääkseni olemme kuitenkin päässeet lisääntymisikään tulleen koiramme kanssa aika vähällä. Rio piti itsensä melko siistinä, joten ei tässä nyt mistään verilöylystä voida puhua. Vähän neiti on ollut levoton, mutta mitään huutokonserttia emme ole pääseet todistamaan. Juoksujen kestokin oli vain parisen viikkoa. Ikävää tietysti oli, että koirapuistoon ei voinut mennä. Onneksi kuitenkin välillä päästiin leikkimään tuttujen narttukoirien kanssa. 

Mutta luulenpa, että Rio silti viedään kesällä eläinlääkärille niks, naks, steriloitavaksi. Rio saa siis viettää elämänsä ikuisena neitsyenä - pentuja emme ala tällä pöljäkkeellä teettää.

Vaikka olisivathan pienet brassipennut tietysti aika ihania... 

En ole koskaan onnistunut kasvattamaan bonsaipuuta, mutta tämä pelargonin pistokas näyttää aivan miniatyyri-sellaiselta. Melkein toivoisin, että jäisi tällaiseksi. Pistokkaita on hengissä kaikenkaikkiaan 18 ja tänä vuonna suuri osa on tällaisia puutuneista varrenpätkistä juurrutettuja, koska leikkasin pelargoneja ronskimmin kuin aiemmin eivätkä olleet kasvattaneet pitkää hujoppikasvua läheskään niin paljon kuin aiempina vuosina. Saa nähdä, millaisia taimia näistä lopulta tulee, viime vuoden latvapistokkaat kasvoivat tosi reheviksi ja kukkivat loppukesästä ihanasti, mutta kuolla kupsahtivat talven aikana. Eivät ehkä ehtineet myöhäisen kukinnan takia sopeutua pimeneviin päiviin ajoissa.

Papershopin myymälässä järjestetty paperikukkatyöpaja toi hempeää väriä tiistai-iltaan. Ymmärsin myös, miten mahtava väline liimapyssy on.

Viherkasveista en välitä; sen sijaan kotona saisi aina olla leikkokukkia. Näistä kukkasista puuttuu tuoksu, mutta ne ovat kotona vastassa skarpin näköisinä vielä pääsiäisreissun jälkeenkin.

Kevät mielessä.

Kysyttiin ihan huviksi pankista lainalupaus jo nyt, vaikka toisessa pankissa onkin asp-tili ja säästäminen pahasti kesken. Yllätys oli melkoinen, kun pieni laina luvattiin meille ilman säätöjä, tai sen suurempia vakuuksia. Hyvä puoli on se, ettei nyt tarvitse itkeä silmiä tomaateiksi, jos se unelma talo ilmestyy myyntiin. Nyt on ainakin periaatteessa mahdollisuus tarjota...

Ollaan toki pyöritelty silti rakentamis ajatustakin. Yksiö puutarhassa-projekti osoittaa mielestäni kuitenkin sen, kuinka paljon kaiken maailman tarkastusmaksuja rakentamisesta koituu. On hurjan inhaa, että Suomessa suuret rakennusfirmat aika lailla vaikuttaa myös omakotitalorakentamisen lainsäädäntöön. Tavallisella ihmisellä ei ole kohta enää varaa rakentaa omaa taloaan.

Omat talounelmani on menossa kovaa vauhtia kohti pientä ja yksinkertaista. Mallia on otettu niin Kaarina Davisilta, Mary Kuusistolta, kuin Lasse Nordlundiltakin. Myös Livonsaaren yhteisökylä on hurjan inspiroiva! Toisaalta yhteisöasujiksi en usko itsestäni olevan. Meidän ihana, vastakohtaisuuksienkin perhe saattaisi tiukassa ekokylässä aiheuttaa pahennusta.

unelma terkuin:

- Riina

Valo talven tumman voittaa,
Suomen luonto virkoaa.
Silloin uusi aika koittaa,
luonnon voimat voiton saa.

Ihminenkin katso tuota,
kuule tuulten huminaa.
Sinisimmän vuokon luota
löytyy kesän ihmemaa.

Kohta kukkii tuomen oksa,
kohta kesä kukoistaa,
muuttolintuin lauleloissa
suven elon tunnistaa.

Taas kun koittaa uusi aamu,
sydän lauluun puhkeaa.
Pois jo haihtui talven haamu,
kanna emme muistoaan.

Kuvat: Jasilyn

Spring is nature's way of saying, 'Let's party!'

-Robin Williams

-J