Viimeistään kesällä olisi tarkoitus muuttaa uuteen, isompaan kotiin. Yhtenä vaatimuksena uudelle kodille on ollut oma piha ja tästä haaveilevana kävin ostamassa muutama viikko sitten erilaisia siemeniä ja iskin ne multaan. Toiveena olisi myös että kerkeisin vielä istuttamaan tulevat taimet ja loput siemenet omalle pihalle ja syksyllä saisimme omasta pihasta satoa.

En todella ole mikään viherpeukalo ja kaikki huonekasvini ovat sitä sorttia, että niitä voi kastella tasan silloin kun muistaa ja ne eivät niin piittaa vaikken avaisi verhoja viikkoon. En siis ehkä ole paras antamaan mitään kasvatusvinkkejä mihinkään suuntaan, mutta yhden neuvon voin kuitenkin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä antaa:

Älä iske multaan mitään sellaista, mikä pitäisi pitää kosteana, vain paria päivää ennen laskettua aikaa ja häivy sitten viideksi päiväksi synnärille.

Taidan jättää noi siementämishommat tulevaisuudessakin miehelle. Lopputulos oli meinaa paljon parempi kun mun kuvitteelliset kurkut ja tomaatit!

Tämä remontti tuli minulle pyytämättä ja yllätyksenä kuin faksi entiselle pääministerille. Vakaana aikomuksenamme oli etsiä silittämättä siisti, valmiiksi remontoitu ja muuttovalmis asunto, mutta kyseiset kriteerit täyttäviä kotiaihioita ei haravaamme valitettavasti sattunut. Wengenväristen laminaattien ja muiden vuosikymmenen takaisten muodittomuusilmiöiden totaalinen yhteensopimattomuus verkkokalvojemme kanssa aiheutti lopulta valinnan kallistumisen remontilla pilaamattoman borderline-alkuperäiskuntoisen ajankuvan puolelle. Funkkiskeittiö vuodelta 1957 näyttää paremmalta kuin puustellikeittiö ja on muokattavissa omiin tarpeisiin pienemmällä vaivalla. Ja onhan siinä omannäköiseksi remppaamisessa jotain houkuttelevaa. Ihminen kiintyy asioihin niihin tärvelemänsä ajan perusteella. Ja silittämättä siistejä paitoja käyttävät ovatkin mielestäni aina olleet hieman epäilyttäviä.

Remonttisuunnitelma on näillä näkymin seuraavanlainen:

• remontin tarpeessa on kaikki muu paitsi juuri täysin uusittu kylppäri
• keittiöremontti jätetään myöhemmäksi odottamaan huolellista suunnittelua
• olohuone, makuuhuoneet ja eteinen pintaremontoidaan (katto, seinät, lattiat)
• olohuoneen seinien lasikuitutapetti tasoitetaan piiloon, seinät maalataan valkoisiksi, kaikkiin lattioihin laitetaan laminaatti
• taloyhtiön sähköremppaa viimeistelevä urakoitsija uusii samassa yhteydessä asunnon sähköt aiemmin vaihdetulta taululta eteenpäin
• toteutus huhtikuun aikana (avaimet saamme perjantaina 27.3 ja muutto on näillä näkymin torstaina 30.4)
• remonttia tehdään omatoimisesti sikäli kuin parin pitkän viikonlopun ja parin viikon remppaloman aikana ehditään, puolituttu remppamies on myös tulossa arviokäynnille, mutta pieni optimisti sisälläni uskoo homman hoituvan ilman apujakin

Saas nähdä miten käy.

Kerroin jo viime keväänä, kuinka olin innostunut kasvattamaan joululta jääneitä amaryllikseja toivoen niiden uutta kukkimista. Juttuja aiheesta löytyy täältä, täältä ja täältä.

Mikään ei ole juuri muuttunut tänä vuonna: kasvatan ja hoidan edelleen amarylliksia ja odotan, koska uudet kukat puhkeavat. Sellainen muutos on tosin tapahtunut, että amarylliksiä on tällä hetkellä jäljellä vain yksi. Muut heivasin tylysti kompostoriin viime kesän päätteksi sen jälkeen, kun olin jättänyt ne pihalle varjoisaan paikkaan, hortensiapensaiden juureen liian pitkäksi aikaa ja liian vähälle huomiolle. Sade oli ehtinyt vaivihkaa kastella runsaasti amaryllisten multaa ja tehnyt siitä märkää mössöä. Ajattelin heti, että mitään ei ehkä enää ollut tehtävissä, ja kiikutin kasvit sen kummemmin harmittelematta pihan perälle maatumaan.

Tämän jälkeen tuli jälleen todistettua, että osaan joskus olla todellinen mestari heitteillejätössä. Ainakin, mitä tulee kukkiin ja kasveihin.

Peli ei ollut kuitenkaan täysin menetetty, sillä olinhan kaikesta huolimatta onnistunut pelastamaan sen yhden ainokaisen amarylliksen, joka oli (kuin ihmeen kaupalla) säästynyt liialta kastelulta. Siirsin sen syksyllä puutarhasta sisälle, hoidin sitä ohjeiden mukaan ja vein sen lopulta pimeään kellarikomeroon talvehtimaan. Jotta olisin muistanut hakea amarylliksen takaisin valoon ja huoneenlämpöön nyt lopputalvesta tai viimeistään alkukeväästä, kirjoitin sähköisen muistilapun läppärini näytölle.

Ja kuten seuraavaksi arvata saattaa, eiköhän se lappu hautautunut vahingossa muiden samanlaisten lappujen sekaan. Kesti nimittäin tämän viikon alkuun, ennen kuin jälleen muistin, että ai niin. Se amaryllis.

Mutta eipä hätää. Kasvilla näytti olevan kaikki hyvin ja kunnossa, kun kävin hakemassa sen keittiön ikkunalaudalle. Kun sipuliin kurikisti sisälle, siellä oli näkyvissä vihreää ja uuden elämän alkua.

Mestari heitteillejättäjällä oli jälleen kerran ollut hyvä tuuri matkassa.

Lehdenalut ovat kasvaneet muutamassa päivässä selvästi näkyville.

Ja pilkottaa sieltä yhä selvemmin myös tuleva kukkavarsi.

Tämä amaryllis on se sama, jonka sain kukkimaan jo vuosi sitten. Silloin siihen puhkesi näin hienot kukat.

Tarkoitus on edelleen tietysti jatkaa tätä kasvatusta ja hoitoa tänäkin vuonna. Nyt minun on kuitenkin oltava piirun verran huolellisempi kuin viime kesänä. Tällä kertaa minulla ei oikein olisi varaa tyriä mitään. Muuten voisin menettää tämän viimeisenkin (enemmän tai vähemmän kovia kokeneen) amarylliksen.

Sitä hetkeä en haluaisi kokea. Haluan nimittäin nähdä mielenkiinnosta ja silkasta uteliaisuudestakin, kuinka monta kertaa amaryllikseni oikein pystyy kukkimaan tulevina vuosina.

Olen selvästi jäänyt koukkuun tähän hommaan.

:)

Mulle on muodostunut suorastaan pakkomielle uudesta olohuoneen kaapista! Tykkäisin aivan älyttömästi sellaisesta vanhasta 60- luvun senkistä ja olen niitä aina tasaisin väliajoin Tori.fi:stä metsästänytkin, mutta sitten olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei sellainen vaan sovi meille. Ei tähän tämän hetkiseen sisustukseen ja tummaan lattiaan. Vaikkakin myönnän, että eurolavan tuoma puinen rouheus kyllä sopii meidän olkkarin värimaailmaan kuin nenä päähän, mutta usein näiden vanhojen lipastojen väri voi olla niinkin hallitseva, ettei se välttämättä erotu edukseen. Kaikelisäksi, en ole löytänyt sitä yhtä täydellistä.

Me ostimme joskus vuonna 2009 Ikeasta tuon kuvissa näkyvän pystykaapin. Kaappi oli väriltään sellainen kamala punaruskea, mutta sopi silloiseen Porin kaksiomme sisustukseen ihan hyvin ( huh, onneksi sisustussilmä on vähän parantunut vuosien myötä... ) Kun ostimme tämän asunnon ja remppasimme tämän uuteen uskoon, ei kaappi enää istunutkaan sisustukseen. Silloin sainkin päähäni, että maalaan kaapin valkoiseksi ja ööööh... lopputulos ei ollutkaan ihan sellainen kuin olin ajatellut. Maalasin kaappia melkein koko kesän ja muistan kun olin nelinkontin suuren vatsani kanssa maalipöllyissä takapihamme terassilla ja kirosin tuoreelle maalipinnalle lenteleviä havunneulasia, muita roskia ja pieniä kärpäsiä! Kaappi sai siis aika persoonallisen maalipinnan, sillä siinä näkyy niin mun sormenjälkiä kuin pari maaliin uponnutta kärpästäkin. Mutta, mitä tästä opimme? Yksi:Osta heti se valkoinen kaappi! Ihan vaan varmuudeksi! Kaksi: Älä ikinä maalaa mitään ulkona havupuiden alla!

Että niin.

Nyt olen löytänyt tuolle Ikean vanhalle kamaluudelle korvaajan, nimittäin Ikean PS 2014 Kulmakaapin! Kaappi olisi tuohon nurkkaan juuri täydellinen ja plussaa se saa simppelistä ulkonäöstä, sillä se näyttää juuri siltä aivan kuin se olisi tehty meidän olkkariin. Tällä hetkellä vanha kaappi kätkee sisäänsä suurimmaksi osaksi kynttilöitä, tuikkuja, kaikenlaisia kynttiläpurnukoita, maljakoita, turhia koriste-esineitä, miehen konjakkilaseja sekä sitä konjakkia - lista on loputon! Kaappi on nurkkaan siis välttämätön, sillä se kätkee sisäänsä paljon tarpeellista ( mun kynttilät ) ja ei niin tarpeellista ( miehen konjakit, no ei vaan vitsi vitsi. ) tavaraa.

Ja hei, kaapin naurettava 79 euron hinta ei myöskään kovin paljoa lompakkoa kirpaise! Kaikenlisäksi tämän kaapin päällä saisin rauhassa poltella nappuloitakin ilman pelkoa siitä, että Brunon heiluva häntä kippaa ne matolle.

Mun on ehkä ihan pakko saada toi meille - niinku nyt heti.

Saana täytti kaksi vuotta viime perjantaina. Kaksi on se maaginen luku, jota vanhemmat odottavat hiukan pelonsekaisin tuntein. Uhmaikä, tahtoikä, mitäs näitä nimityksiä tuolle nyt onkaan... Meillä menee tyttösen kanssa päivät vallan rattoisasti ja elämä on mallillaan. Voisin jopa väittää, että mitään kummempaa tahtoikää ei täällä ole käynnissä, jos siis unohdettaisiin päivän kulusta yksi kohta, päikkäreiltä herääminen. Voi luoja!

Saana nukkuu päikkärinsä rattaissa ulkona. Yleensä nukkumaan mennään niin, että tyttö hakee kaikki kolme unikaveriaan ja minä nostan hänet pehmoleluineen untuvapussiin rattaisiin ja lykkään ne pihalle. 1,5-2 tunnin kuluttua itkuhälyttimestä kuuluu iloinen "Heräsin!". Nykyään tuo iloinen "heräsin", saa kylmän hien nousemaan otsaani. Miten se voikaan olla niin harhaanjohtava huikkaus?

Menen ulos, nostan vaunuverhon ja tervehdin iloisesti tytärtäni. Untuvapussin uumenista minua tuijottaa kaksi pistävää silmää, katse on suorastaan haastava: Teepä äiti yksikin virheliike, niin täältä pesee. Ja minähän teen, joka kerta. Oikeastaan on ihan sama mitä teen, sillä väärin se menee kumminkin. Alkaa armoton kiljuntahuuto. Vedän vaunut sisään. VIRHE! 

"EI,EI, EI SISÄÄN, EI SISÄÄN, EI EI EIIIIIIÄÄÄÄÄH!"

"No ei sitte sisään. Haluatko sie kölliä ulkona vielä?"

"JOO! YÄÄÄÄÄÄÄ!!"

Työnnän vaunut ulos. VIRHE!

"EI! EI! EI! EI!EI! EIIIIIIIIIIIIII!" tyttö kiljuu verannalla niin, että vaikut lentää korvista. 

Enhän minä voi jättää sitä sinne pihalle kiljumaan, huolestuttaisin vielä naapurit. Vedän rattaat sisään armottoman rääkymisen säestämänä. Nostan vaunuverhon ja sanon napakasti:

"NYT loppuu huuto. Sulla ei oo mittään hättää, joten lopeta huuto."

Tyttö hiljenee hetkeksi, tuijottaa minua pistävästi ja vinttaa niiskuneidin ulos rattaista:

"Oho, tippu. Niiskuneiti tippu, oho, oho. Niiskuneiti."

Nostan Niiskuneidin lattialta takaisin tyttärelleni ja hän vinttaa sen taas pitkin eteisen lattiaa:

"Oho, oho, Niiskuneiti tippu. Oho, Niiskuneiti, Niiskuneitiiiiiiiäääääääh!"

"Saana, sinä heitit sen. Se ei tippunu. Sinä heitit sen", yritän toitottaa kuuroille korville.

"Niiskuneiti. Haulan! Haulan Niiskuneidin", tyttö on vaihtanut taktiikkansa, säälittävään nyyhkytykseen.

"Haluatko sinä Niiskuneidin?" kysyn.

"Haulan, niisk"

Nostan Niiskuneidin lattialta ja seison hetken rattaiden kuomun takana ja tuijotan Niiskuneitiä. Mulla tekisi mieli repiä siltä pää irti. Siitäkös se riemu vasta repeäisi: Oho, oho, katoppa ku sie heitit Niiskuneidin, niin siltä katkes pää... Tyydyn vain vetämään Niiskuneitiä kuomun takana pari kertaa turpaan ja kuiskaan sen korvaan: "Haista paska!". Ojennan Niiskuneidin tytölle, joka ulvoo edelleen vaunuissa. 

"Tuutko syliin?" kysyn. (Miks minä muuten kyselen koko ajan, muutenkin sekaisin olevalta lapselta?)

"Joo!"

Nostan tytön syliin, juttelen hänelle ja kävelen sohvaa kohti. 

"EI, EI, EI, POIS, POIS, PAAPAAMAAN, PAAPAAMAAN!" tyttö yltyy taas. 

Lasken sätkivän mötkäleen sylistäni ja hän juoksee kiljuen rattaiden luokse.

"KYYTIIN, TÄNNE HAULAN! KYYTIIN, KYYTIIN, KYYTIIN!"

"Nyt Saana riittää! Sinä halusit sieltä pois jo. Huomenna sitte taas päikkäreille."

Tässä vaiheessa voin kertoa, että teenpä kummin vaan, lopputulos on sama. Joko nostan tytön vaunuihin ja hän kiljuu siellä tai annan hänen kiljua vaunujen vieressä. Tällä kertaa en todellakaan nostanut tyttöä enään vaunuihin, vaan hän kiljui pää punaisena vaunujen vieressä. Istuin sohvalle, otin lehden ja rupesin muka lukemaan, samalla hyräillen. Aikansa kiljuttuaan, tyttö tuli viereeni sohvalle. Kiljumaan.

"Tuu äitin sylliin."

"EI, EI, EI!"

"Ei sitte."

"BYÄÄÄIIIIIÄÄÄÄÄÄ!"

Pääni alkoi olla jo aika turra ja korvissa tinnitti mukavasti. Laskin lehden alas, laitoin kädet korvilleni, suljin silmäni ja rupesin laulamaan: 

"LAALAAALALLATILAAA, LAALAALAA!"

Saanalla meni pasmat hetkeks ihan sekaisin ja hän hiljeni ja tuijotti minua. Avasin silmäni, laskin kädet pois korviltani ja sanoin tytölle:

"Äiti ei jaksaa kuunnella turhaa huutoa ennään. Aina ku Saana alkaa huutamaan, niin äiti alkaa laittaa kädet korville ja alkaa laulamaan."

Jos katse voisi tappaa, en olisi tässä kirjoittamassa nyt.

"BYYYYÄÄÄÄÄIIIIIIIIIIÄÄÄÄÄÄÄIIIIII!"

"LAALLAAALALLATILAAALLAAA!"

Tauko

"BYYYYÄÄÄÄIIIIÄÄÄÄÄÄÄIIIII!"

"LAALLAAALALLATILAA!"

Tauko

Jatkoimme tätä jonkin aikaa, kunnes tyttö hiljeni kokonaan. Katsahti pöydällä olevaa muumilaivaansa ja tuumasi: "Oho, oho, mikäs se siinä? Muumilaiva!". kapusi alas sohvalta ja ryhtyi leikkimään. Ihan niinkuin edellistä 20 minuutin episoidia ei olisi koskaan ollutkaan. Jonkin aikaa leikittyään, katsahti minuun ja sanoi:

"Saana vähän huutasi."

"No niin huutasit joo. Etkä ihan vähänkään..." 

VOITTAJA!

Nyt tyttönen on taas päikkäreillä ja minun aika ryhtyä hiomaan heräämistaktiikkaani. Huh! 

Mites muiden kaksivuotiaat? Onko elämä höyheniä ja ruusuja, vai löytyykö piikkejä seasta?

Olen värjännyt hiukseni viimeksi 11 kuukautta sitten. Oman värin kasvatus edistyykin ihan hyvin. Juurikasvu huitelee jossain korvien päällä, mutta latvan ja tyven välillä on sen verran hurja sävyero, että hiukset auki alkaa hieman hävettää. Tämänpäivänen nutturakin on aivan eri värinen kuin hiusten tyvi. Olenkin ollut jo laiskana kampaamokäyjänä monesti tarttumassa itse saksiin ja pätkäisemässä itselleni polkan, mutta olen malttanut mieleni.

Mekon bongasin muistaakseni viime vuoden puolella siitä Z:lla alkavasta nettikaupasta, jonka mainoksia en jaksa katsella.

Innostuin myös marttahommista. Istutin eilen basilikan, rucolan ja sitruunamelissan siemeniä viinirypälerasioihin. Toivottavasti ikkunalaudalla nököttävät minikasvihuoneet alkavat pian osoittaa elon merkkejä.

PS: Kirjoitin postauksen, hipaisin hiirtä TAAS hieman huolimattomasti ja kadotin kirjoitetun siirtymällä edelliselle sivulle. Ovatko sormeni liian vinot, koordinaatio päin pusikkoa vai tuo hiiri vain aivan tajuttoman ärsyttävä ja yliherkkä... No, tässä kuitenkin uusi versio. Niin kerta.

Tekipä mieleni klikata kategorioista vielä Sisustus - nimittäin tämä projekti oli ikäänkuin vihersisustusta. Haaveeni on ollut jo viime kesästä lähtien saada pergolan päälle piskuinen tilataideteos piikkilangasta muotoiluna. Sainkin sen tällä viikolla toteutettua hyvän ystäväni kanssa ja lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen.

Kun inspiraatio iskee eikä tarvittavia välineitä löydy, otetaan avuksi kättä pidempää. Sydän on pituudeltaan 1,5 haravan mittaa ja leveydeltään, leveimmästä kohtaa haravan mitan verran ja sydämen terävä yläkärki on haravan mitan verran alhaalta. Siinä mitat. Ja lopuksi kun sydän oli taivuteltu muotoonsa, kahteen kertaan kiertävällä piikkilangalla ja kiinnitetty aspeilla pergolaan, viritimme siihen valot. Lopuksi vielä muutama viiniköynnöksen verso sojottamaan siihen suuntaan kuin sen haluaisin kasvavan. Tähän täytynee palata vielä pitkin kesää tikkaiden kanssa...

Tämä postaus vaatii varmaan vielä sen "jälkeen" postauksen loppukesästä, iltavalaistuksessa kenties. Love it!

Itse en omaa kotia koristele pääsiäistä varten, mutta nukketaloon pääsiäinen on saapunut jo hyvissä ajoin ja sitä vietetään maaliskuun alusta huhtikuun loppuun asti. Tässä on itsekin alkanut piristyä. En tiedä johtuuko tuosta ikkunasta sisään helottavasta auringosta, mutta olen ihan kevät fiiliksissä.

Lissu ja Jaska ovat mämmin ystäviä eivätkä suklaastakaan meinaa saada tarpeekseen. Pariskunta on kutsunut naapurit herkkukesteille. Patu Kuikka tuli kylään enemmän kuin mielellään. Ei taida olla herkut tämän motiivina. Liekö Lissu Turunen tällä mielessä.

Minun swappi neitsyys meni tässä taannoin kun vaihdeltiin nukkisystävien kanssa yllätysposteja. Vielä pari kirjettä tulossa, mutta omani ovat jo lähteneet matkaan ja saapuneet perille innokkaille swappailijoille. Sain ihania pääsiäisaiheisia ylläreit, jotkta sijoitin Lissun ja Jaskan taloon kun vaaleanpunainen unelma on vielä keskeneräinen.

Tätä ruokailu-/takkahuonetta ajattelin seuraavaksi rempata. Tumma tapetti saa tilan tuntumaan niin ahtaalta ja tunkkaiselta.

Jaska ja Patu varmasti ojentavat avuliaat kätensä remonttiin.

Ilmat ovat olleet mitä mainioimmat ja ne ovat totisesti piristäneet päiviä. Kevään ihanuuden keskellä olen kuitenkin havahtunut huolehtivani monia asioita. Vanhemmuus ei ole helppoa, sen tiesinkin jo, mutta en varmaan ennen tajunnut, että lapsen ikävuosien lisääntyminen on verrannollinen huolen määrään.

Vauva-aika oli raskasta, mutta samalla myös jokseenkin yksinkertaista. Nyt kun kuvioissa ovat sosiaalisten tilanteiden opettelu, kaverisuhteet ynnä muut, pyörii päässä hieman monimutkaisempia yhtälöitä. Että miten se oikein pärjää ja onko sillä kaikki hyvin?

Ja joudunko ihan tosissani myös joskus päästämään tuo pikku ihmisen ulos ovesta ihan yksin?

Tuntuu, että vähitellen alkaa konkretisoitumaan se, että meidän perheessä on yksi ihan oma ihminen, josta minä en enää tiedä kaikkea ja joka ajattelee ja toimii omalla tavallaan. Kunhan sitä vaan osaisi olla läsnä ja opastaa oikein.

Ehkä huoli helpottaa sitten lapsen aikuisuuden kynnyksellä ja voin todeta, että ihan kunnon kansalainen siitä tuli. Tai sitten jatkan huolehtimista hamaan tulevaisuuteen (terveiset vaan anopille ♥)

Kasvattamisesta puheen ollen, jossain olen sentään ainakin onnistunut. Syksyllä kylvämistäni sipuleista pilkistävät ensimmäiset helmilijat. Voi ihanuutta! Ja pari päivää sitten kylvämäni pääsiäisvehnä on itänyt. Kunhan nyt säilyisivät hengissä, antaisi vähän luottoa tähän hommaan.

Tänään maaliskuun 20. päivä, kuu peitti auringon. Syntyy auringonpimennys.

"Auringonpimennys syntyy, kun Kuu asettuu täsmälleen Auringon ja Maan väliin ja peittää Auringon. Täydellisessä auringonpimennyksessä Kuu peittää koko Auringon. Tällainen taivaankappaleiden asema kuitenkin on erittäin harvinainen. Ensinnäkin Auringon halkaisija on 400 kertaa niin suuri kuin Kuun. Toisaalta myös etäisyys Aurinkoon on 400 kertaa niin pitkä kuin Kuuhun. Maasta käsin tarkkailtuna Kuu ja Aurinko näyttävät siis suunnilleen yhtä suurilta. Jos Kuu olisi hiemankaan pienempi, täydellisiä auringonpimennyksiä ei syntyisi lainkaan."

Lähde täältä: http://tieku.fi/maailmankaikkeus/aurinko/auringonpimennys-euroopassa

Färsaarilla ja Huippuvuorilla pimennys oli täydellinen, Suomessa 81-94 prosenttia. Täälläpäin ei mitään Suomeen verrattuna :)

Meillä täällä Belfastissa koko aamun yli hyvin pilvistä ja harmaata, joten ajattelimme, ettei luultavasti aurinko (ja kuu) tule esiin lainkaan. Kuitenkin vain vähän ennen h-hetkeä, pilvilinna ei ollut niin sakea ja taivas selkeni osittain. Näimme osittaisen pienen pimennyksen. Ja vain hetken auringonpimennyksen jälkeen, taivas peittyi taas sankkaan pilviverhoon. Sattumaako? Ehkä. Kummaa? Kyllä.

Seuraavan kerran vasta 12. elokuuta 2026 kuu peittää jälleen auringon Euroopassa.

Mukavaa viikonloppua tyypit!

Karou

Pääsiäinen on juhlapyhäsuosikki. Suklaa, rairuoho, tiput ja pääsiäispuput, sekä arkivapaat. Kuka tuollaisesta ei pitäisi :)?

Ja pääsiäiskoristeita on hauska tehdä.

Tekstileimoilla saa tyylikkäitä ja vähäeleisiä pääsiäismunia joita kelpaa laittaa esille ja antaa lahjaksikin.

Ombrevärjäys toimii aina.

Vähän liimaa ja glitteriä ja pääsiäisen viileimmät koristeet on valmiina.

Valkoista valkoisella. 

Lisää ideoita ja kuvalähteet http://pinterest.com/MarikaJohanna/-easter-/

Kahden viikon takaisesta omenapuiden leikkuusta syntyi melkoinen kasa omenapuun oksia. Lähes kaikki oksat haketettiin, pieni määrä jätettiin pihassa loikkivalle pupujussille sellaisin terveisin, että unohtaisi jasmikkeen ja muut koristekasvit ja tyytyisi valmiiseen kattaukseen. Uusimpien puiden oksat toin maljakkoon. Vanhojen puiden oksia ei voi tuoda sisään, koska niistä kuoriutuu sellainen ötökkäarmeija, että taimipurkeille voi sanoa suosista adjö. Tästä syystä myös harjasin leikkuun ohessa omenapuiden runkoja ja oksia. Sammal ja jäkälä lähtivät kosteina helposti irti ja toivottavasti myös tuholaisten munat päätyivät hangelta pikkulintujen kupuihin. Omenankukat ovat nyt ehtineet nupulle ja aukeavat varmaan ensi viikon aikan. Muistaakseni kukinta sisällä ei kestä kovin kauaa, joten päätin ikuistaa jo nämä nuput. Viikolla en ehkä ehdi niitä valoisaan aikaan kuvaamaan.

Keittiön siivouksen (kuka täällä käy sotkemassa?) ja chilin taimien isompiin purkkien siirron jälkeen oli päivätee ansaittu. Ostin pitkästä aikaa teetä kotikulmilta ja vieläpä pussiteetä. Menköön kovin taivaallisen viikon piikkiin. Revontulia ja auringonpimennystä, meneehän ihminen vähemmästäkin sekaisin. Eilinen superkuu jäi vielä bongaamatta!

Orgaanisuus paikkaa tässä tapauksessa pussin paperinmaun... Clipperin valkoinen tee appelsiinilla on mukava uusi tuttavuus. Appelsiini ei hyökkää päälle mutta maistuu riittävästi tuoden valkoiseen teehen lisämakua.

Emme ole vielä hankkineet yhtäkään vauvatavaraa, eikä se ole vielä ajankohtaista. Pengoimme kotimme varastoa ja yhtäkkiä sen kätköistä löytyi jotain odottamatonta: pinnasänky. Ostimme talon joulukuussa ja vanha omistaja jätti jälkeensä melkein koko omaisuutensa. Mies on jo vanhainkodissa ja vaimo kuoli viime kesänä. Pinnasänky on ollut varmasti heidän lapsillaan käytössä ja se on tosi ihana. Kuva on vähän huonolaatuinen:

 Pinnasänky on ollut pitkään varaston ylätasanteella, eikä kaipaa juuri muuta, kuin puhdistamista. Sängyssä on söpöt kuvat Disneyn Bambi-hahmoista. Toinen kuva on ulkopuolella, toinen sisällä. 

Meillä on kesämökki jossa olen edelliset kesät kunnostellut ja rakennellut melkoisella pieteetillä. Samassa olen tutun rautakaupan myyjän avulla ja yllytyksellä kerännyt ainakin toimistotyöläisten sarjassa varsin kunnioitettavan kokoelman työkaluja ja muita tykötarpeita. Poravasarasta sirkkeliin ja rullamitasta hiomakoneeseen. Eli juuri sellaista mitä omatoiminen asuntoremppaajakin tarvitsee. Valitettavasti ne kaikki on siellä mökillä. Ja valitettavasti ne pitää saada sieltä nyt just koska remppa alkaa näillä näkymin jo viikon päästä. Eli eikun auton nokka kohti kesäleiriä ja noutamaan.

Auringon paisteltua viimeisten viikkojen ajan suorastaan epä(m)i(el)lyttävässä määrin, odotin optimistisesti viimeistenkin lumien jo hävinneen ja karauttavani autolla suoraan pihaan hovimestarin juuri kaataessa kylmää vehnäolutta pitkään lasiin. Vähänpä tiesin. Tiesuoniston viimeiseen haaraan saapuessani vastassa oli nimittäin seuraava näkymä:

Tuosta mäestä ei saksalaisen insinöörin farkku-Golfiin riittäväksi katsomalla maavaralla mennä, joten ei kun kävelemään. Samalla oli ensiluokkainen mahdollisuus havainnoida arvon naapurimme talven aikana metsässään suorittamaa mylläystä. Siitä on lähtenyt joulukuuset koko suvulle ja hieman polttopuutakin omiin tarpeisiin.

Puolisen kilometriä lumessa tarvottuani pääsin toteamaan kevään saapumisen olleen todellakin aivan turhan varhainen ennustus. Ainakin näillä leveyspiireillä vallitsi täysi talvi ja kovimman mahdollisen kaavan mukaan.

Mutta sitten maisemakuvista takaisin itse asiaan. Tarvittavat työkalut ynnä muut tarpeet odottivat kiltisti varastossa ja napsin niitä sieltä mukaani tarpeen ja kantokyvyn muodostaman kauhun tasapainon mukaisesti. Osan jouduin jättämään suorastaan matkasta, mutta josko noilla nyt ainakin alkuun pääsisi. Ja ei, taka-alalla näkyvä vuosimallin -82 Yamahan perätuuppari ei lähtenyt mukaan vaan jäi odottamaan jäiden sulamista.

Sään aiheuttamasta yleisestä epäviihtyisyydestä johtuen päätin jättää kaikkinaisen flanöörauksen ynnä muun tiluksien mittailun kesäisempään ajankohtaan ja palasin kantamusteni kanssa samoja teitä suoraan minut maavaran puutteellaan pettäneelle kulkuneuvolleni. Paluumatkalla tavaroiden kanssa umpihangessa tarpoessani totesin myös etten ollut säästellyt aamun Crossfit-treenissä läheskään riittävästi kyseistä Via Dolorosaa varten. Mutta hengissä selvisin yhtä kaikki ja matkan tavoitteenkin täyttäen. Nyt tuo ranchi saa taas jäädä rauhassa sulattelemaan itseään kesäkuntoon ja enkä kallista korvaani hänen tarpeilleen ainakaan ennen juhannusta. Tässä on nyt hieman muuta puuhaa edessä.

Uhmasin nyt pohjoistuulia ja hommasin ekat orvokkini. Viimekesäinen elävä kranssi killui puutarhassa talven suojaamattomana ja koska muratti oli talvehtinut päätin täyttää kranssin uusilla pikkuruisilla orvokin taimilla. 

Kymmenen kappaleen orvokkipackista jäi yli pari pientä taimea ja ne kävivät sopivasti perunanarsissin kylkeen laakeaan astiaan. Pinta peittyi kauniilla sammalella.

Kipsipussissa oli vielä tavaraa käden tekemisen jäljiltä. Pitkään alitajunnassa pohdittuani keksin sille käyttöä. Jääpalamuottiin valaenhan saa pienehköjä kappaleita, joihin voi vaikka kiinnittää magneetin kuumaliimalla. Ja kappas, uusia tarpeellisia jääkaappimagneetteja on syntynyt! 

Tuumasta toimeen. Pääkalloja ja merirosvotyyliin luita ristissä, istuu omaan sisutukseeni kuin nenä päähän. Kipsiseosta tuli hiukan liikaa, joten pingviinimuotti pääsi myös käyttöön. Kipsijauhoa on yhä edelleen pussissa odottamassa seuraavaa älynväläystä.

Hetken jähmettyminen jälkeen irroitin kipsin muoteistaan ja levitin kuivumaan. Alakuvassa ne ovat vielä hyvin kosteita, ylimmässä kuvassa väri on jo muuttunut paljon valkoisemmaksi vaikka kuivia ne eivät ole vieläkään. 

Seuraavaksi on hankittava magneetit ja kuumaliima. Kuinka olen tullut toimeen ilman sellaista tähän asti?

Käänsin itseeni kohdistuvan termin vapaasti Urban Dictionaryn avulla termistä (crazy) "cat lady".

”Leskivanhus, joka asuu yksin ja pitää kymmeniä, satoja, kahvikuppeja kaapissaan. Yleensä paljon enemmän kuin mitä hänen puolisonsa, ystävänsä tai läheisensä ovat voineet koskaan ymmärtää. Toisin sanoen ”enemmän kuin laki sallii”. Näitä kahvikuppeja hän säilyttää pienessä ahtaassa talossaan kieltäytyen lahjoittamasta tai myymästä niitä edes oman turvallisuutensa vuoksi.”

Sellainen minusta varmasti tulee. Koen selittämätöntä himoa kahvikuppeihin. Enkä ole edes yletön kahvinjuoja, hifistelijä tai addikti. Olen kulutukseltani kenties normaalin alarajassa. Mutta kaupassa löydän itseni jatkuvasta hivelemässä erilaisia kuppisarjoja. Näen mielessäni kattauksia, hetkiä ja leivoksia kolmikerroksisissa torneissa. Höyryävä kiehkura kasvaa kupista ja onnellisuus on läsnä.

Meillä on jo enemmän kuppeja kuin kaksi ihmistä ja satunnaiset vieraat tarvitsevat. Mutta kuppikuume iski taas. Läheisellä kirppiksellä on myynnissä joitakin vanhoja Arabian Sointu sarjan kuppeja. Kaksi vaaleanvihreää, yksi harmaa ja yksi vaaleansininen tasseineen. 25 euroa kappale! Katselin, nostelin ja kuvailin kuppeja jo toistamiseen tuossa paikassa niin pitkään, että uskoin myyjän jo kohta naureskelevan.

Olemme muuttamassa uuteen asuntoon ja näin kuinka noista kahdesta vaaleanvihreästä kuppiparista nauttisin X henkilön kanssa kahvia (teekin käy) uudella parvekkeellamme. Ympärillä sisustuslehtimäinen maailma jonka tunnelmaa auringonsäteet korostavat. Pienellä lautasella kaksi siroa leivosta. Naurua ja hymyä. Minulle voi iskeä aivan järjetön "tarve" tällaisina hetkinä. Mielikuva oli niin vahva, että viisikymppiä tuntui hetkessä vain pieneltä summalta tuosta onnelisesta kuvasta. Tosin mielessä kävi kuinka hivuttaisin kupit hyllyyn niin että ne näyttäisivät että ovat kuin aina olleet siellä.. Aivan kuin tässä muuttorytäkässä ei muutenkin olisi entisiä kuppeja luovuttavana.

Sitten sain kiinni pakottavasta tarpeestani. Se mielikuva joka kupista minulle nousi höyryvänä kahvin sijaan, ohitti järjen ja käytännöllisyyden. Kuinka todennäköisesti ja kuinka monta kertaa istuisin parvekkeela juomassa juuri noista kupeista ystävän kanssa ilta-auringossa? Missä menee järjen ja fiiliksen raja? Onko mielikuva minulle luotu jostakin vai onko se oikeasti pohjimmainen haaveeni? Onko mielikuvan maailma todellinen vai luoko kahvikuppi kokonaisen epärealistisen maailman ympärilleen? Vähän niinkuin ihanan koriste-esineen kiikuttaessa kotiinsa (koska se näytti niin hyvältä kaupan sisustuksessa) ei näytäkään yhtään samalta.

Mitkä tavarat tuovat oikeasti onnea vaikka eivät olisi ensisijaisesti välttämättömiä siinä hetkessä? Tarkoitan ettei kaikkien tarvitse olla minimaalisia tai luopua kaikesta ollakseen onnellinen. Myös tavaroilla luo kotia ja paikkaa itselleen. Ainakin joillekin se on näin. Mutta milloin iskee sokeus ja syötetyt mielikuvien sekoittuminen omaan haluun? Miksi tavarat koettelvat välillä järjekä ja miksi toisaalta voivat tuoda hymyäkin elämään?

Olen varma että tämä kuppi fetissi johtuu siitä, että pienenä huruuttelin kahvikupissa huvipuistolaitteessa. Mutta don't worry tällä kertaa. En ole piilottelemassa parhaillani näitä kaappiini. Ainakaan vielä..

Kutakuinkin tältä näyttää tällä hetkellä meillä. Aika pitkälti samanlainen fiilis on myös minulla pään sisällä. Kaaos. Olen vuosien saatossa tietenkin tottunut elämään jatkuvan remontin keskellä, mutta aina se silti näköjään ottaa voimille. Jatkuva pöly ja epäjärjestys on järjestyksen ihmiselle hieman vaikeampi pala purtavaksi. Muutama viikko onneksi enää, ja sitten se on tämän asunnon kohdalla lopullisesti siinä. Toivottavasti loppuvuoden aikana saataisiin kämppä myytyä. Minä olen ainakin jo ihan valmis siirtymään seuraavaan.

Kellarissa kasvatetuista tulppaaneista myöhäisempi lajike osoittautui hyvin tummaksi. Jostain syystä tykkään tosi tummasta väristä tulppaanien lisäksi muissakin kukissa, esimerkiksi orvokeissa ja akileijoissa. Siemenkuvastossa ihailin myös tummia petunioita. Viikko sitten hainkin pihalta tummimman akileijani siemenkotia ja kylvin ne purkkiin, haluaisin levittää sitä köynnöshortensian juurelta muuallekin. Uusimman Viherpihan mukaan perennojen siemenet kannattaisi kylvää ja pitää muutaman päivän sisällä ja sitten nostaa ulos. Lämpötilan pitäisi pysytellä välillä +5 ja -5. Tällaista en ole koskaan kokeillut, mutta tottahan se on, että sisätiloissa nuo taimet tahtovat venähtää honteloiksi. Taidan kokeilla, siitäkin syystä, että otin astiaksi muovinkeräyspussiin sullotun herkkusienikotelon ja huomasin vasta kasteluvaiheessa, että siinä oli reikä eikä minulla ole sille sopivaa aluslautasta. Taidan viedä purkin parvekkeelle juuri ostamaani minikasvihuoneeseen, siellä pakkanenkaan ei ehkä nouse yli viiden asteen, vaikka koko viikonlopun on puhaltanut jäätävän kylmää ilmaa suoraan pohjoisnavalta.