Nimittäin miehelleni, siitä että hän SAI lähteä aamulla töihin. En olisi ikinä uskonut näin käyvän, mutta näinpä vain kävi. Teki mieli huutaa oven raosta Jykän perään:- ET SITTE AINAKAAN JUTTELE, NAURA JA PIJÄ IHMISTEN KANSSA HAUSKAA SIELLÄ!!
Tänään on seitsemäs päivä kotona, sairastuvalla. Tai nyt ollaan jo toipilastuvalla, mutta kotona kumminkin. Eilen tyttö kantoi minulle kenkänsä ja tuumasi, että kiikkaa, kiikkaa. Ilmeisesti hänkin, pieni reppana on kyllästynyt kotoiluun yhtä paljon kuin minäkin. Koska tytöllä ei ollut eilen enään kuumetta, vein hänet hetkeksi keinumaan. Optimistisesti ajattelin, että huomenna tavataan Sini ja tehdään jotakin kivaa porukalla. Olin innoissani.
Yöllä kuitenkin, jo muutaman päivän vihoitellut niskani jumittui totaalisesti. Heräsin kipuun monta kertaa ja kuuden aikaan kömmin sohvalle. Yritin etsiä kivutonta asentoa, mutta sellaista ei ollut. Niinpä ähisin tuskissani ja valvoin, vaikka olin ihan kuoleman väsynyt. Nousin ylös ennen Saanaa. Nappasin buranaa ja aloin laittamaan itseäni valmiiksi, jotta pääsisimme ajoissa lähtemään.
Tytön herättyä ryhdyin tehtailemaan meille aamupalaa, jonka valmistaminen jäi ihan kesken, koska nuhanessu rupesi yskimään oikein urakalla. Ilmeisesti siellä nielun/korvakäytävän tienoilla olleet limat lähtivät liikkeelle ja yskimisen johdosta lensivät ulos asti. Siivoilin oksennuksia ja pidin tyttöä sylissäni, niskani hoosiannaa huutaen. Toinen oli ihan puhki reilun puolen tunnin yskimissession jälkeen ja nukahti syliini. Sen verran aivoissani on näköjään vielä toimintaa, että tajusin laittaa Sinille viestiä, ettei me päästä mihinkään.
Saana heräsi pikku-uniltaan ja minä yritin valmistaa meille vihdoinkin sitä aamiaista. Nimenomaan yritin, sillä lattemukini levisi pitkin pöytää ja lattiaa... Sanotaanko vaikka näin, että itkua nieleskellen, vittua äänettömästi huutaen, sain pidättäydyttyä heittämästä sitä tyhjää lattesammiota seinään. Oikeastaan näin jälkeenpäin voin onnitella itseäni siitä, kuinka rauhallisen näköisesti tuon romahtamiseni hoidin. Tytölle se näyttäytyi ehkä vähän hassun näköisenä äitinä (Suu likkuu, mutta ääntä ei kuulu), joka siivoilee sotkua. Jykälle lähetin viestin:
"Ei me mihinkään täältä päästä. Tyttö oksentaa limaa. Mulla taitaa levitä pää..."
Onhan tuossa kaikenlaista joo, mutta kun vihdoin istuimme Saanan kanssa aamiaisella, pohdiskelin asiaa tarkemmin. Minua ei niinkään ahdista se, että kipeä tyttö roikkuu sylissäni lähes kaiken hereilläoloaikansa, itseasiassa hän myös nukkuisi vatsani päällä, mikäli saisi valita. Eikä se että, hartiani ovat totaalisen jumissa, eikä se että en ole nukkunut tällä viikolla juuri yhtään jne jne. Vaan eniten minua ahdistaa sosiaalisten kontaktien vähyys tämän viikon aikana. Minulla on ikävä ystäviäni, aikuista juttuseuraa. Se minua tänäänkin eniten harmitti, etten päässytkään Siniä tapaamaan, vaan piti jäädä päiväksi tänne kotiin. Kyllähän tyttösestäkin on paljon iloa ja seuraa, mutta ei se ole sama asia kuin aikuinen juttukaveri.
Onneksi minulla on ystäviä. Olisi ihan kamalaa olla aina päivät kahdestaan tytön kanssa. Sitä ei minun pääni kestäisi, paljon muuta se kyllä kestää. Ymmärrän nyt niitä ihmisiä, jotka tuntevat ahdistuvansa esim. äitiyslomalla. Mutta rohkenen väittää, että mikäli heillä olisi mahdollisuus sosiaalisen verkoston luomiseen, ahdistuneisuus vähenisi kummasti. Valitettavasti kaikilla ei ole mahdollista lähteä kotoaan lähipuiston pallerokerhoon tai ystäviä tapaamaan, jos he ovat vaikkapa töissä tai asuvat kaukana. Mutta mikäli on pienikin mahdollisuus vähän verkostoitua, niin suosittelen jokaista yksinäistä kotiäitiä kokeilemaan ulos lähtemistä. Vaikkapa MLL:n toimintaan mukaan, leikkipuistoon tai ihan johonkin lähistölle hiekkalaatikolle, ei sitä tarvitse välttämättä kuin yhden ihmisen seurakseen parina päivänä viikossa, niin johan piristää kummasti. Kokeilkaa ihmiset ja verkostoitukaa pikkuisen, mikäli se suinkin on mahdollista!
Hyvää viikonlopun alkua <3
Onneksi on kamera, jolla voi viihdyttää lasta...
tai äitiä. Harjoittelen tässä vähän kuvankäsittelyä.