Tämä keskiviikko on ollut kaikkea muuta kuin "normipäivä".Tarinaan ei nyt ole kuvia, ja ymmärrät kohta miksi. Tekstiä on sitäkin enemmän.
Aloitetaanpas aivan alusta...
Puolisoni lähti tavalliseen tapaansa seiskan aikaan töihin ja minä jäin sairauslomalaisena vielä hetkeksi petiin köllöttämään. Tuntia myöhemmin könkkään kipeän jalkani kanssa alakertaan ja laitan ensimmäisenä kahvin tippumaan. Sitten avaan verhot, ja mitä näenkään: talomme edustalla on kaksi isoa verilammikkoa, joista lähtee jonossa tipluja molempiin suuntiin!
Kauhistuneena syöksyn saman tien kuistille ja huomaan, että valkoinen tukipilarimme on tahriintunut pahoin verisestä kädenjäljestä. Näky on suorastaan kammottava. Otan saman tien puhelun miehelleni, joka ei vastaa. Mietin, että kai hän olisi lähtiessään huomannut tämän sotkun. Yritän soittaa uudelleen, ei taaskaan vastausta.
Palaan kuistille ihmettelemään jälkiä ja samassa nurkan takaa saapuukin talomme toisessa päädyssä asuva rouva. Kysyn häneltä, että tietääkö hän mitä täällä on tapahtunut ja näytän hänelle tukipilarin veristä kädenjälkeä. Pällistelemme molemmat kauhistuneena verilammikoita, ja rouva kertoo jälkien jatkuvan heidän asuntonsa liepeille ja ympäri pihaa. Totean, että ei kait tässä auta muu kuin alkaa siivoamaan tai soittaa huoltoyhtiö paikalle.
Yritän taas soittaa miehelleni, joka ei edelleenkään vastaa. Alan jo hermostua, tai ehkä sittenkin panikoitua. Vastaa nyt, perkele! Päässäni pyörii ajatus, että hänelle on sattunut jotain. "Mutta miksi auto on kuitenkin poissa?", järkeilen. Jätän tekstiviestin, että hän soittaisi minulle heti takaisin.
Palaan jälleen kerran kuistille ja yritän pyyhkiä paperilla veristä kädenjälkeä ja valumakohtia pois – tuloksetta. Hankaan silti sitkeästi puupilaria, ja paniikkiajatukset alkavat saada yhä enemmän tilaa mielessäni. Yritän taas kerran soittaa, mutta mieheni ei vastaa. Laitan hänelle sähköpostia, että voitko nyt jumalauta soittaa mulle HETI. Yritän kovasti pysyä kasassa. Aikaa on jo kulunut parisenkymmentä minuuttia.
Sitten keksin kaivaa mieheni työpaikan vaihteen numeron. Soitan sinne ja kerron, että yritän kiireellisesti tavoitella puolisoani, mutta en saa häntä kiinni ja pyydän, että hän kävisi katsomassa, onko hän saapunut töihin. No, vaihde ei tietenkään ole fyysisesti samassa paikassa. Ystävällinen naisen ääni kuitenkin ehdottaa, että josko hän yrittäisi tavoitella mieheni työkaveria. "Juu, kiitos, tehdään näin", totean.
Linja hälyttää korvaani, mutta kukaan ei taaskaan vastaa. Sitten ykskaks kuuluu vaihteen ääni ja nainen sanoo ystävällisesti, että kyllä puolisosi on paikalla ja he olivat vain olleet kahvitauolla. Huudahdan vapautuneesti takaisin, että no hyvä ja selitän, miksi asiallani oli niin kiire.
Kohta puhelimeni jo soikin ja luurin päästä kuuluu tutulla äänellä: "Noooo, mitä sulla oli?" Siinä vaiheessa repeän hervottomaan itkuun ja soperran kyynelten läpi puhelimeen, että pelkäsin hänelle sattuneen jotain, kun koko etupiha on veressä ja hän ei vastaa puhelimeen. Mieheni on puhelimen päässä ihan äimänkäkenä, että mistä verilammikoista ja kädenjäljistä mä oikein puhun ja että ei hän huomannut lähtiessään mitään. Puhelinkin oli jäänyt äänettömälle.
Selitän miekkoselle näkemääni ja pähkäilemme molemmat, mitä tässä pitäisi tehdä. Lukuisten muiden ajatusten lisäksi mieheni ehdottaa, että yrittäisin poistaa pilarin verijälkeä tärpätillä, mutta paskat se mihinkään irtoa. Lopulta hän päättää tulla jatkamaan työpäiväänsä kotiin.
Saimme viimein huoltoyhtiön avustuksella veritarhat irtoamaan ja katuakin siistittyä, mutta surullisinta tässä lienee se, että jäljet johtivat monen selvityksen ja naapurikeskustelun jälkeen erääseen rauhallisen rivitaloyhtiömme asuntoon, jossa asuu myös pieniä lapsia. En edes halua tietää, mitä siellä kodissa on tapahtunut ja miltä siellä näyttää. Heidän kuistiaan koristaa pieni kukkaruukku, ja paljon punaisia täpliä.
Jäljellä on särkynyt ikkuna, suljetut sälekaihtimet. Verta, ja epätietoisuutta. Rikottu rauha.
Paha mieli.