Toimitus kysyi tänään asuisivatko ihmiset ennemmin maalla vai kaupungissa ja päätin vastata kysymykseen omalla postauksella. Asia ei itselleni ole niin päivän selvä ja mieli vaihtelee monien asioiden vaikutuksista. Olen muuttanut Turkuun alle 10 000 asukkaan kaupungista ja isommassa kaupungissa asumisessa on hyvät ja huonot puolensa. Olen myös viettänyt yhden kesän Lontoossa ja matkustellut muutenkin suurissa kaupungeissa, joten tiedän, ettei Turku maailman mittakaavalla ole ollenkaan suuri. Listaanpa nyt mietteitäni niin maalla kuin kaupungissa asumisesta.
Maalla asumisen plussat ja miinukset
+ Tunnet kaikki. Tutustut kivaan mieheen ja voit helposti selvittää hänen entiset suhteensa, perheensä ja elämänvaiheensa. Tai, jos aikeenasi on vaikka tapetoida ja etsit hyvää työntekijää, on kaupungissa muutama kaikkien tuntema alan ammattilainen ja saat helposti suosituksia. Kaupassa ja kadulla tulee vastaan tuttuja, aina törmää johonkin jonka kanssa vaihtaa pari sanaa.
+ Naapuruus. Naapurustot ovat yhteisöjä, lapset leikkivät keskenään, kyläillään puolin ja toisin ja katsotaan lasten perään. Vähintään tervehditään törmätessä, parhaassa tapauksessa vuosikymmenten päästä kutsutaan häihin vanhoja naapureita. Naapurustojen yhteishenki on kokemusteni mukaan maalla hyvä. Lapsena kotikadun päässä olevalle leikkikentälle kadun asukkaat rakensivat talkoovoimin kiipeilytelineen lapsille ja työn päätteeksi eräs naapuruston vanhempi mies tarjosi jäätelöt kaikille lapsille. Samoin talvisin vanhemmat jäädyttivät leikkikentälle jään, jotta lapset pääsivät luistelemaan. Jokainen huomasi naapurin uuden auton tai pyörän.
+ Lapsuus. Oli metsää ja peltoa, sai kokeilla ja mennä. Juostiin, pyöräiltiin, mentiin pulkkamäkeen, pelattiin porukalla pesäpalloa, pyöräiltiin järvelle uimaan, opeteltiin kärrynpyöriä, rakennettiin majoja ja lumilinnoja, telttailtiin toistemme pihoilla ja hiihdettiin pellolla, johon tampattiin itse ladut. Siis me lapset keskenään, välillä jonkun äiti tai isä karjaisi ovesta omansa syömään ja sitten taas jatkettiin. Olen jo hyvin pienenä kulkenut lähialueilla yksin, ei ollut mitään pelättävää.
+ Rauha ja luonto. Parasta on puhdas, koskematon lumi, joka muuttuu jo alkutalvesta kaupungilla ruskeaksi aurauksen ja tallomisen jäljiltä. Ja hiljaisuus, tuoksut, luonnon äänet. Keväällä luonnon herääminen näyttää ja tuntuu maalla aivan erilaiselta.
+ Ihmisten asenne. Ihmiset osaavat ja ovat kiinnostueita tekemään asiat itse. Jo nuorena korjaillaan mopoja ja autoja tai tehdään sinappia mummun kanssa. Muistan kun oman ikäryhmäni pojat menivät armeijaan ja kertoivat, että joku ei ollut osannut sitoa kengännauhojaan ja muutamatkaan eivät osanneet uida, joku ei ollut koskaan kokeillutkaan. Tällaiset asiat hämmästyttivät.
- Kun tunnet kaikki ja kaikki tuntevat sinut. Jos olit jotain joskus, tulet tietyllä tasolla olemaan maalla sitä aina, sillä sinut muistetaan jo vuosien takaa. Huomaan itsekin sortuvani tähän ajattelutapaan toisinaan. Kuvittelen tietäväni jonkun ihmisen olevan jonkunlainen, kunnes tajuan ajatusteni pohjautuvaan kymmenen vuoden takaisiin, yläasteella tapahtuneisiin asioihin.
- Et tapaa uusia ihmisiä. Menet kouluun, koulun jälkeen kauppaan, illalla jumppaan ja viikonloppun paikalliseen yökerhoon ja ne samat ihmiset ovat kaikkialla. Ei ketään uutta koskaan (ja jos olisi, vedettäisiin sitä siellä yökerhossa porukalla turpaan, koska... noh, syytä en todellakaan tiedä)
- Harrastus- ja vapaa-ajanviettomahdollisuudet. Olemattomat tai todella suppeat. Turha haaveilla vauvauinnista ja värikylvystä vauvan kanssa. Nuorena oli turha kuvitella menevänsä leffaan (ei ole teatteria, tai jos on, niin näytöksiä on vain viikonloppuisin) tai shoppailemaan (vaatekauppoja ei ole, vai lasketaanko tarjoustalo?). Ikävuotta tai muutamaa vuotta kohden on yksi jalkapallo-, jääkiekko-, pesäpallo- ja ringetteryhmä. Musiikkiopistolla joidenkin soitinten opetusta ja työväenopistolla muutama jumppa tai kieli. Ei kannata haluta harrastaa vesipalloa, salsatanssia, suunnistusta tai koiran kanssa agilitya. Ei ole ravintoloita tai kahviloita, smoothiebaarista tai sushipaikasta puhumattakaan. Kahville voi mennä paikalliselle Essolle ja ravintolan virkaa ajaa grilli.
- Kulkeminen. Julkista liikennettä ei ole, joten mikäli et omista autoa tai saa kyytiä, niin sinähän kävelet tai pyöräilet sinne, minne mieli ikinä tekeekin. Kuulostaa terveeltä tällainen hyötyliikunta, mutta kun koulumatkaa on 4 kilometriä, ulkona -20 astetta pakkasta ja vanhemmat töissä niin sellaista kaksitoistavuotiasta ei paljoa naurata, kun pyöränlukko on jäätynyt koulupäivän aikana kiinni.
Kaupungissa asumisen plussat ja miinukset
+ Vapaa-aika ja harrastukset. Jo Turun kokoisessa paikassa pääsee joka ilta jonkun bändin keikalle ja stand up-esityksiinkin varmasti viikoittain. On näyttelyitä, kesäteattereita, teema- ja tapahtumapäiviä, sekä messuja. Uusivuosi, vappu, halloween ja Suomen mm-voitto näkyvät katukuvassa. Kesäsisin on festareita kävelymatkan päässä ja puistoissa on viikonloppuisin muitakin piknikillä viinipullon kanssa. Harrastusmahdollisuudet ovat erinomaiset ja jokaiselle löytyy jotakin riippumatta siitä haluaako harrastaa tosissaan ja kilpailla, vai vain huvin vuoksi leikkimielisemmin harrastaa.
+ Ruoka ja viihde. Ravintoloita ja ruokaa ympäri maailman: kiinalaista, japanilaista, thaimaalaista, nepalilaista, vietnamilaista, intialaista, meksikolaista yms. Ja sen lisäksi moderneja skandinaavisia ravintoloita, joissa tavallisesta punajuuresta tai porkkanasta taiotaan ihanaa ruokaa. On aamiaista, brunssia, lounasta, päivällistä, illallista ja myös yöllä saa ruokaa, toisin kuin maalla, jossa baarin jälkeen on turha haaveilla pizzasta. Kun viihdejalkaa vipattaa on mistä valita. Tekeekö mieli laittaitua ja istua ottamassa muutama lasi viiniä, perjantaina suoraan töistä painua oluelle, basson jytkeessä ja valojen vilkkuessa tanssia jalkansa kipeiksi yön pikkutunneilla, tai laulaa karaokea.
+ Shoppailu. Voi ostaa kauppahallista tuoretta lihaa ja ruohonjuuresta luomutuotteita. Löytyy tuoretta ja läheltä tai eksoottista kauempaa. Vaatteensa voi ostaa joko Seppälästä tai muusta ketjusta tai pienestä putiikista, jossa myydään uniikkeja vaatekappaleita, jälleen jokaiselle (ja jokaisen lompakolle) jotakin. On myös kirpputoreja, joista oikeasti löytyy kivoja vaatteita, mikäli on kierrätyshenkinen. Jos mikroaaltouuni hajoaa jonain sunnuntai-iltana, voi viereisestä kaupasta kipaista vaikka kävellen hakemassa uuden, toisin kuin maalla, jossa mikronhakureissu on isompikin tapahtuma, kun pitää joko ajaa läheiseen suureen kaupunkiin tai ostaa paikallisesta Penan elektroniikka- liikkeestä (joka tietty on auki vain arkisin klo 8-16, ettei töissä käyvät voi siellä edes asioida) se 200 eurolla. Kaupungissa voi koska vain hankkia mitä vain.
+ Kulkeminen. Julkinen liikenne, mikä taivaan lahja. Aina muuttaessa miettii, mitkä linjat kulkevat uuden asunnon ohi. Meneminen ei koskaan ole kiinni siitä, etteikö sinne pääsisi kulkemaan. Jo Turun kokoisen kaupungin keskustaan ei ole järkeä lähteä autolla, sillä julkisilla pääsee kätevästi ja nopeasti, eikä parkkipaikkoja tarvitse kirota. Bussi vie muutamaa kolikkoa vastaan lähes kotiovelta vaikka uimarannalle tai ostoskeskukseen.
- Lapset, missä olette? Missä kauppunkilaislapset ovat? Kerrostaloalueiden sisäpihojen keinut ovat tyhjiä, samoin leikkipuistot. Missään ei näy katuliiduilla piirrettyä ruutuhyppelyruudukkoa tai majaa. Ohitse ei pyöräile kilpaa porukka pojanviikareita, jotka olisivat virittäneet nippusiteen pyörän pinnojen väliin pöristimeksi. Naapurustosta ei ole koskaan kuulunut vanhempien Syömään!- karjaisua tai näy tyttöjä hyppimässä narulla koululaisia. Jo esikouluikäiset ilmoittavat, että leikkiminen on noloa, ei tod. kiinnosta. Päiväkodin pihalla on kivampi vain seistä ringissä hengailemassa. Kuuluuko kaupunkilaislasten oikeuksiin kuuluu saada kymmenenvuotiaana meikit ja korkokengät. Kesäloman jälkeen kouluun palaavat lapset eivät ole saanet pisamia poskilleen, eikä jaloissa ole rusketusrajoja sortseista.
- Naapuruus. Kuvittelin edellisessä asunnossa asuessamme, että ehkä naapurit eivät sen vuoksi katso päinkään, kun asutaan vuokrakerrostalossa. Ovat vain tottuneet, että porukka vaihtuu koko ajan. Asuin samassa kerroksessa erään perheen kanssa neljä vuotta ja vaikka kävelimme toisiamme vastaan rapussa, ei perheen äiti usein katsonut päinkään. Ostimme nykyisen asuntomme ja meillä on pieni yhtiö, joten kuvittelin vihdoin lapsuudessa kokemani naapurihengen löytyneen, mutta nytkään naapuri ei katso päin. Naapuri istui pihallaan grillaamassa, minä ajoin autolla omalle pihallemme ja yritin ottaa katsekontaktia tervehtiäkseni, mutta ei. Hän varmasti huomasi ja kuuli minun autoni, mutta hän ei vain halunnut tervehtiä uutta napuuriaan. Jos tervehtiminen on näin vaikeaa, niin on varmaan turha kuvitella, että jonain päivänä rakennettaisiin porukalla tien päähän lapsille kiipeilyteline. Kommunikointi naapurien kanssa tapahtuu kaupungissa ilmoitustaulun lappujen välityksellä: "Koiria ei saa pissattaa pihalle ja kengät on pyyhittävä hyvin ennen rappukäytävässä kävelyä!" Naapureita ei tunneta, nimiä ei tiedetä. Naapurit koetaan rasitteena tai ainakin tekemisissä ollaan mahdollisimman vähän.
Eipä ole ihme, etten oikein tiedä haluanko olla kaupunkilainen, joka työmatkalla nappaa take away- kahvin ennen kuin hyppää bussiin ja hakee lounaaksi sushia vai maalainen, joka antaa lapsiensa nauttia luovuudesta, tietää aina kelle soittaa jos tapetit kyllästyttää tai ellei tiedä, voi heittää villatakin päälle ja painua naapuriin soittamaan ovikelloa ja kysymään suosituksia. Toisaalta minun kokemukseni maalta eivät ole sellaisia kannetaan kaivosta vettä lehmille ja lähimpään naapuriin on viisikilometriä matkaa.