Yleensä otsikon kysymys on (varsinkin puolitutuilta jossain törmätessä kuultuna) jokseenkin rasittava. Mitä siinä ohimennen nyt sitten tiivistelisi, no ei tässä kuule, sen kummempaa. Ihan hyvää kuuluu. Joku vitsi siihen päälle, nopea poistuminen.

Postauksen aiheena se sitten taas onkin oikein mainio, kun ei tarvitse keskittyä muusiaivoilla mihinkään tärkeään/tiettyyn aiheeseen. 

Meillä on nyt tässä lähiaikoina tapahtunut kaikenlaista! Raskaus on edennyt viikolle 28 (APUA!!) ja tänään on laskettuun aikaan tasan 90 päivää. Viime neuvolassa valittelin noin viikon kestänyttä ultimate-väsymystä (vaikken siis ole edes töissä, kaikki kunnia täyttä päivää tekeville möhömahoille!), jonka arvelin liittyvän sairastamaani salamaflunssaan muutama päivä ennen neuvola-aikaa. Täti mittasi hemoglobiinin ihan varmuuden vuoksi kuitenkin, ja se oli 106. Rautakuuri, ole hyvä! 

Kaiken kivan kukkuraksi (ja koska olen ikäloppu 28v.) jouduin sokerirasitustesteihin tossa maanantaina. Kaiken kavereilta kuulemani ja foorumilta lukemani jälkeen olin vakuuttunut, että juotava neste on paksua kuin siirappi, ja että sitä pitää litkiä litratolkulla. Wrong! Marssin hermostuksissani (ja janoissani) lähisairaalalle kahdeksalta aamulla, ja sain juotavakseni 2,5dl kylmää, ohutta, vadelmanmakuista juomaa. Olihan se makeaa, mutta meiän mummi tekee stydimpää mehua kahvipöytään. Katselin muualle ekan paastoarvo-verikokeen aikana, join kuuliaisesti koko satsin, ja menin labran käytävälle odottamaan seuraavaa koetta. Katselin ajankuluksi youtubesta vlogeja ja mietin ylpeänä, että eipäs tullut huono olo ollenkaan! 

Kun kello löi yhdeksän ja seuraavaan verikokeeseen oli kymmenen minuuttia aikaa, mun oli pakko nöyrtyä ja todeta, että nyt huippaa ja oksettaa. Kävin tiedustelemassa pötköttelemisen mahdollisuutta hoitajilta ja oikaisin pitkälleni käytävän perällä olevalle sängylle.

Helpotti heti. Pienen välikuoleman jälkeen olokin alkoi paranemaan harppauksin, kun (hoitajan mukaan) keho alkoi polttaa sokereita. Olin tokaa kertaa pistettävänä. 

Toisen verikokeen jälkeen odottelin vielä tunnin (entistä ehompana) ja kävin kymmenen jälkeen kolmansissa verikokeissa, jonka jälkeen olin vapaa lähtemään. Tempaisin pahimpaan nälkään puolikkaan banaanin ja ajelin ihan täysissä voimissa ruokakaupan kautta kotiin. Kotona kerkesin riekkua tunnin verran normaalisti pihahommia valvoen (niistä lisää alempana), jonka jälkeen iski kooma. Ihan totaalinen kuolemanväsymys. Nukuin kahdet päikkärit, joiden aikana kroppa tuntui turpoavan kolminkertaiseksi. Heräsin iltapäivällä tyynykuvioisena ja kamalassa pöhnässä, ja pystyin vaivoin toimimaan normaalisti loppupäivän. Karmea sokerikrapula kahdesta ja puolesta desistä vadelmamehua. 

Juuri äsken soitin sitten tulokset neuvolasta, ja perhanan perhana, paastosokeri koholla. Muut arvot olivat oikein hyvät, mutta paastoarvo (jonka siis pitää olla alle 5.3) oli 5.4. Ensi viikon tiistaiksi sovittua neuvolaa ei kuitenkaan aikaistettu, koska ilmeisesti tilanne ei ole millään tasolla hälyttävä tai huolestuttava kuitenkaan. Ärsyttää silti tuleva tiukempi ruokavalio ja sokerien seuranta...

Meillä tosiaan tehdään siis piharemppaa, VIHDOIN! Takapiha on näyttänyt nyt jo viiden vuoden ajan viidakolta, jonka miehenmittaisiin kasvustoihin ei uskalla edes mennä maa-ampiaispesien takia. 900 neliön tontista PUOLET on ollut täyttä hukkatilaa. Nyt siihen tulee muutos. Saatiin sukulaismieheltä ihan törkeän hyvä diili tarvittavista koneista ja töistä, ja homma onkin edennyt hurjan nopeasti viime lauantaista lähtien, kun vanha, aaltopeltinen autotalli viimein purettiin maan tasalle. Nyt koko pihan pinta on kuorittu, kaksi puuta kaadettu, hukkamaa viety pois, talon sivut kaivettu salaojia varten ja kaikki säästettävä kiviaines talletettu pihamökin taakse turvaan. Itse olen ahkerasti tuijotellut meininkiä ikkunasta ja lähettänyt positiivista energiaa työskentelijöille. Satunnaisesti olen myös torkkunut päiväunia heidän puolestaan. 

Seuraava askel onkin sitten talon kellarissa sijaitsevan autotallin oviaukon muuraaminen umpeen, salaojitus, täytemaan ajo jne... Minun panostani (noita yllämainittuja lukuunottamatta) ei tarvita siis vielä piiitkään aikaan. Sen voin kertoa, että pihasta tulee upea. Ehkä ens kesänä. 

No se minusta, mitä teille kuuluu? <3

Noniin, tästä se blogaaminen sitten alkaa tämän kotiäidin kohdalla! Voisin näin aluksi tutustuttaa teidät tarkemmin meidän perheeseen. Eli minun lisäkseni meihin kuuluu mieheni ja kaksi poikaa, iältään 3v8kk ja 2kk. Lisäksi elämäämme rikastuttaa sekarotuinen koira, josta löytyy jack russelia, spanielia sekä perhoskoiraa. Koiramme haettiin reilut 4 vuotta sitten todella hämäristä olosuhteista. Onneksi hän ollut kuitenkin varsin terve ja hyvinvoiva, ja mikä parhainta, aivan ihanan huomaavainen ja hellyyttä hakeva :)
 

Sitten pojistamme.. Vanhin poikani, tosiaan tuo reilu 3- vuotias on sellainen energiapakkaus, joka pelaisi sählyä vaikka kellon ympäri! Tämä sählyinnostus on todennäköisesti kumpuanut mieheni intohimosta sählyä kohtaan. Joel on todella huomaavainen, kiltti ja sosiaalinen. Tällä hetkellä hänen harrastuksiin kuuluu sählyn lisäksi, sirkus ja toukokuussa alkava jalkapallo. Nuorin poikani, 2kk Eemil, on kiltti ja hyväuninen sekä kovin hymyhuulinen! Hymyjä tulee vaikka kuinka näin päivän mittaan. Jokeltelua on alkanut nyt myös tulemaan. Mutta siis, vastahan hän syntyi, eikö?! Miten tämä aika voi vaan juosta näin lujaa eteenpäin? Voisin toivoa sen pysähtyvän tähän edes pieneksi hetkeksi <3

Miehestäni sitten seuraavaksi.. Hän onkin sellainen duracell pupu, että huhhuh! Milloin sitä ollaan itse pelaamassa futsalia, sählyä tai jalkapalloa, millon valmentamassa jotain näistä. Nyt näin kevään/kesän tullen hän onkin valmentajana kahdessa vai kolmessa eri jalkapallo joukkueessa omien peliensä lisäksi, mutta mikäpä siinä, me sitten kuljemme mukana aina kun kiinnostaa :) Mieheni on myös aivan ihanan huomaavainen.. Kotitöistä hänestä ei ole niin apua, mutta se on sivuseikka verraten mitä muuta hän tekee eteemme. Milloin järkkää yllätys viikonloppulomia minne lie, milloin hommaa lapsivapaan illan jotta saamme illastaa ja olla hetken keskenämme.. Juuri näitä asioita hän tarjoaa, jotka pitävät suhteemme niin hyvinvoivana ja rakastavana kaiken tämän arjen keskellä :)

Itse olen.. Noh, tykkään tehdä ruokaa. Erimaisia ruokia, erilaisia kokeiluja. Mitä haastavampi sen kivampi. Tälläkin viikolla teemana on aasialainen keittiö, eli on chiliä, kookosmaitoa, nuudelia, riisiä, currya jne. Vaihtelu virkistää!
Onpa hankalaa keksiä itsestään jotain kerrottavaa.. Ammatiltani olen kirjanpitäjä ja suoraan sanottuna rakastan työtäni. Rakastan numeroiden kanssa pelaamisesta, asiakkaiden hymyjä kun asiat rullaavaat eteenpäin, työkavereistani (joita ikävöinkin näin mammalomalla, mutta onneksi aina voi mennä moikkaan heitä töihin). Harrastuksia minulla ei tällä hetkellä ole, ei siis mitään viikosta toiseen aikataulutettua näin varsinaisesti. Perheenä käymme kävelyillä kolmesta neljään kertaan viikossa. Toukokuussa meillä olisikin mieheni kanssa Tampereella 10 km Pyynikinjuoksu!! Eilen mieheni veljen kanssa kävimme extempore pyöräreissulla.. Tälle reissulle kertyi pituutta vaatimattomat 40,6 km.. Hieman on paikat hellinä tällä hetkellä. Mutta fiilis on sairaan hyvä! Harrastukset ovat vain jotenkin jääneet.. Ennemmin kuntoilen kotona, niin että saan samalla nauttia lapsistani. Tämä aivan pienin lapsuusaika kun kiitää niin nopeasti ohitse.

Mutta tässä tämmöinen pieni tutustumiskierros meihin. Ajan mittaan varmana saatte tutustua lisää :)

Mulla on oma koti.

Oon nukkunut siellä viimeksi.

hmm..

Maaliskuussa.

Huomasin tän siitä.

Kun mies kysyi eilen

et koska oot viimeksi

käynyt kotonasi.

Nauroin et koetatko vihjata jotain.

Sain vastaukseksi

huokaisun

suukon

"Eiku mietin et onkohan sulle tullut veroilmoitus"

Ai.

Pitää mennä katsomaan.

Kun vielä muistan.

Miten sinne mennään..

Alan ymmärtää

mitä tarkoitetaan sillä 

että koti on siellä missä sydän on.

Terveisiä sängyn pohjalta meikäläisten makuuhuoneesta! Viime viikolla koputtelin vielä puuta, mutta ei auttanut. Flunssa tuli ja vei voimat. Toiveet on kuitenkin torstain kunniaksi korkealla, sillä huomenna Köpis. Finrexiä ja C-vitamiinia lisää napaan siis.

Voikaa te hyvin!

M.

Quick hi from the bedroom. I am sick of this flue already.

Kevätkärpänen on purrut meikäläistä pahemman kerran, sillä huomaan ajattelevani harva se päivä terassin laittamista, pihatöitä ja kukkien istuttamista. Tuskin maltan odottaa, että pääsen heilumaan ensi viikolla haravan varteen ja kokeilemaan mm. viimekesäisten daalioiden esikasvattamista.

Niin ja, onpahan tuota tullut tuijotettua myös kauden ensimmäiset puutarhaohjelmat. ;)

Samalla olen poiminut sieltä täältä uusia ideoita niin sisä- kuin ulkoruukkuihin, ja tällä hetkellä olen erityisen mieltynyt näihin Menun ihanuuksiin.

Yllä kuvissa näkyvä Grow ruukku on supertyylikkään näköinen keraaminen ruukku ja passeli erityisesti yrteille. Ruukun mukana tulee hauska tamminen tarjotin. Tämä sopisi liiankin hyvin meidän keittiöön! :)

Alhaalla komeilevat puolestaan Wire alustat, joita on saatavilla kolmea eri kokoa. Jalat on suunniteltu käytettäväksi yhdessä Wire Pot -ruukun tai öljylampun kanssa, jotka on ostettavissa erikseen. Pohdin näiden hankkimista nimenomaan ulkoruukuiksi.

Huomasin, että tuotteita saa ainakin Finnish Design Shopista, joten tällä kertaa ei tarvitsisi lähteä merta edemmäs kalaan.

Aika kutkuttavia, vai mitä tuumaat? :)

Kuvat: Menu A/S Imagebank

Moi!                                 

Tänään teen ihan perus päivästäni postauksen.

Eli aamulla lähin kouluun 7.30 kävellen sateisessa säässä. 

Koulussa olin kaikkiaan 6 tuntia ja meillä oli vielä aamunavaus joka oli vähän omituinen, mutta ei siitä sen enempää.. Välkältä otin taas jalkakuvan ja siinä on myös mun parhaan kaverin Helmin jalat:)

Kun olin kotona niin nappasin Willestä sitten myös kuvan:))

Wille on tässä vähän unisena ja pahoitteln kuvan laatua sillä en kuvaa järkkärillä vaan mulla on tällänen CANON IXUS 105 se on sellanen kivan pinkki pokkari:)) Joo eli tää postaus oli aika perus muta toivottavasti tykkäätte.

Kuvat:fansku03

Viikossa pitäisi olla pakollinen kotipäivä. Ei poikkeuksia. Jokainen torstai tulisi kaiken kansan vetää edustusuniformujensa sijaan jalkaansa pyjamat, mitä pöllömät sen parempi, ja sen jälkeen viettää päivä haahuilemalla ympäri taloa. Pestä pyykkiä, vaihtaa lamput, istuskella auringossa kahvimuki kourassa.  Ehkä kipaista lähikauppaan aamutakissa ja tohveleissa.

Järjestellä hyllyä ja mieltä. Pyyhkiä pölyä sielunnurkista ja ikkunankarmeilta.

Ja olla vähän aikaa yksin.

En osaa kuvailla, miten kiitollinen olen, että opin jälleen yksinolon jalon taidon sen pitkään ollessa kadoksissa. Jatkuva seurassa olo on toisinaan melko uuvuttavaa. Rakkaiden ihmistenkin kanssa muihin väsyy. Kolmen kämppäkaverin ja opiskelijaelämä yhdistelmä mahdollistaa jatkuvan sosiaalisten aktiviteettien kirjon. Facebookin feedi pudottelee jatkuvana virtana nenäsi eteen tapahtumia ja kissanristiäisiä, karkeloita joka tuulelle.

http://en.wikipedia.org/wiki/Fear_of_missing_out (Fear of Missing Out) on surkuhupaisan kaksituhattaluvun ilmiö, jossa henkilö ahdistuu ajatuksesta, että on jäämässä paitsi kokemuksesta. Ah-niin-inhimillinen, mutta kerrassaan surullinen esimerkki tavoista, jolla sosiaalinen media murjoo olemassaoloamme. Omat FoMO-mörköni yhdistettynä hiljattaiseen parisuhteen päättymiseen tekivät minusta rauhattomimman, kuin mitä olen ollut pitkään aikaan.

Tänä talvena vietin paljon aikaa yksin, ja pitkästä aikaa alkaa tuntua siltä, että olenkin yksi aika onnellinen sinkkumuija. Meni siihen kyllä aikaakin. Varsinaisesta erosta oli jo kulunut muutama kuukausi, ennen kuin päätimme toistaiseksi lopettaa yhteydenpidon. Luojan kiitos samoihin aikoihin, muutin asumaan yhteen rakkaan ystäväni kanssa, joka joutuikin kärsimään rauhattomuudestani. Suhasin menemään aamusta iltamyöhään välttääkseni yksin huoneessani oloa. Yksin ollessani tuijotin maanisesti puhelintani tai roikuin Skypessä.

Inhosin levottomuuttani, mutta inhosin omaa mielenmaailmaani vielä enemmän. Vähä vähältä pakotin itseni jäämään kotiin ja olemaan itsekseni. Ja päivä päivältä totuin viettämään aikaa ihan oman pään sisällä. Ja miten erityistä onkaan olla yksin, jos arvostaa omia ajatuksiaan. Ottaa aika kuuntelemaan omia vähän hölmöjäkin haluja ja toiveita. Miettiä mihin tässä ollaan menossa, ja miten kiitollinen kannattaa olla.

Kiitollisuuskin nousee yksinolosta. Muiden kanssa jaettu kiitollisuus koostuu rakkaista hetkistä ja ainutlaatuisista kokemuksista, mutta yksinollessa kiitollisuus on hiljaisempaa, vähän syvempää, kenties kestävämpää. Kiitollisuus kaikista niistä mahdollisuuksista joita olet saanut, ihmisistä ja satumista joita tiellesi on eksynyt, toimivasta kropasta ja vaikka keksinnöstä nimeltä imuri.

Ja kiittää vaikka itseäsi siitä, että kyllä sinä osaat pitää hyvää huolta itsestäsi ja muista jos vain haluat.

Ja kuinka palkitsevaa, että varaston syövereistä voi löytää Obama t-paidan ja toimivat stereot. Ja puhallettavan uima-altaan, kolme imuria, 15 kenkää, homeisia tyynyjä, kilometrin verran johtoja, kaksi televisiota, pyörän satulan, parkettia, ja sata yksinäistä sukkaa. Aika päivä.

Joskus on aika päivittää sananlaskuja kuten nyt kun K-Raudassa kehoittivat etsimään Black&Deckerin hiomahiireen varaosia "esim. Minimanista". Sananlaskun lisäksi oli siis aika päivittää pienten näperrysten hiomatyökaluni. Satunnaisen remontoijan on kuitenkin melko turhaa ostaa omaa vehjettä jokaiseen toimeen jos voi lyödä useamman kärpäsen samalla koneella. Joten eikun Nekalan Rauta-Otran työkalupuolelle ja sormeilemaan sieluttoman kuuloisesti monitoimityökaluiksi kutsuttuja vekottimia.

Monitoimityökaluiksi kutsutaan siis alkuperäistä Fein Multimasteria sekä sen patentin rauettua markkinoille puskeneita kilpailevia tuotteita. Feinin kehittämä periaatehan on suorastaan nerokas. Kun tehdään pikkuisen päästään pyörähtelevä/värähtelevä koje niin siihen voi kiinnittää sekä sahausteriä että hiomapäitä ja siinä missä vastaavaan tulokseen hionnan osalta pääsee monellakin laitteella niin erilaisissa pikkunäppärissä sahaustoimenpiteissä kyseisen vehkeen kanssa ei ole viivalla yhtään kilpailijaa. Tuolla vaan yksinkertaisesti pääsee paikkoihin joihin ei ole mitään asiaa sen enempää sirkkelillä, kuviosahalla kuin puukkosahallakaan. Vertaisin tuota lähinnä jonkinlaiseen puupuolen rälläkkään. Monitoimityökalu kädessä vaan yksinkertaisesti kuljeskelee ympäriinsä ja sahailee asioita jotka on jääneet törröttämään koska niiden sahaaminen aiemmin oli mahdotonta.

Laminaatin asennuksessa listoja on varmaan kivikaudella pätkitty käsisahalla, mutta koitapa tuollaiseen väliin lähteä käsisahan kanssa. Toivotan onnea ja hermoja.

Monitoimityökalulla hommassa meni muutama sekunti ja jälki on kuin kirurgin veitsestä.

Tai tuollainen kaapin sokkeliin sulavasti jatkuva lista joka piti saada poikki. Millä tuota katkotaan muuten siististi? Taltalla ja vasaralla? Tervetuloa 2100-luvulle.

Tarpeitteni ja budjettini rajat ymmärtävänä päädyin Feinin sijasta Boschin vihreän sarjan BMF 190E -malliin jota saa rautakaupasta lunastettua juuri ja juuri kaksinumeroisella summalla. Mene heti hakemaan omasi, ne rahat ei mene hukkaan

Miten innoissaan ihminen voi olla sijauspatjansuojasta! Tällä viikolla nimittäin saapui tilaamani ihana villatäytteinen Porin Villa ja Peite Oy:n patjansuojus. Patjansuojus on valmistettu vain luonnonmateriaaleista. Patjan täyteenä on 400g/m2 100% villaa ja päällyskangas on 100% puuvillaa. Villatäytteinen patjansuoja ei hiosta kuumallakaan säällä ja haiduttaa tehokkaasti pois imemänsä kosteuden. Kylmällä ja kostealla säällä patjansuojus on kumminkin ihanan lämmin. Patjansuojus voidaan vesipestä 40 asteessa. Koska on patjansuojuksessa on vain luonnonmateriaaleja, se voidaan käytön jälkeen kompostoida tai käyttää energian poltossa. 

Patjansuojusta on saatavilla kuudessa eri koossa. Tällä hetkellä patjansuojat näyttävät olevan vielä tarjouksessa. Tilaus käy näppärästi sähköpostin kautta ja toimitus on Matkahuollon pakettipisteeseen, mikä yleensä on Siwa. Toimitusmaksu on vain 9€/ paketti.

Toinen tärkeä asia petauksessa on tyynynsuojukset. Löysin Hemtexiltä 100% puuvillasta valmistetut tyynynsuojukset, joten nyt nukkumatyynytkin ovat täysin luonnonmateriaaleihin verhotut. 

*Varoitus! Sisältää ennakkoluuloista asennetta*

"Muu koti", juuri siltä nyt tuntuukin.

Elämme jännittäviä aikoja. Etsimme nimittäin uutta asuntoa.

Elän paranormaalissa tilanteessa, jossa olen 28 ikävuoteen mennessä asunut käytännössä koko ikäni samassa paikassa, myöskin siis samassa asunnossa. Olen syntynyt Jakomäessä, josta muutimme äitini kanssa Helsingin Oulunkylään minun ollessa kaksi vuotias. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä muutimme Espooseen, ja välissä asuin vuoden yksinäni Tampereella, mutta sattumien summana päädyin takaisin Ogeliin reilu viisi vuotta sitten. Enkä voisi parempaa paikkaa kuvitella kasvattaa pientä lastani. Ihmiset ovat tuttuja, samoin polut ja puistot. Eksymään ei pääse vaikka yrittäisi. 

Nyt on kuitenkin koittanut se hetki, ettemme enää yksinkertaisesti mahdu kotiimme. Lisäksi vanhan talon jatkuvat remontit rasittavat vuokraemäntämme lompakkoa, ja meidän kaikkien hermoja.

Uuden asunnon hakeminen vaan osoittautui astetta vaikeammaksi mitä kuvittelin. Ei se ollutkaan niin että klikkailen netistä kivoja vaihtoehtoja missä on isot pihat, uudet kiiltävät marmorikeittiöt ja saunat johon mahtuu koko suku. Pitää valita oikea alue, ja mistä niistä tietää ennen kuin siellä asuu? Pitää miettiä rahaa, kulkuyhteyksiä, tarhapaikkoja, lähikauppaa. Ja onhan niitä ihania asuntoja, mutta ne myös maksavat ihanasti, ja niihin haluaa myös muutama muu innokas. En saa valita parasta päältä, vaan joudun kiltisti odottamaan ja vahtaamaan puhelinta ja sähköpostia, josko joku kiltti välittäjä ottaisi yhteyttä.

Lisäksi on vielä isompi ongelma. Olen tottunut liian hyvään. Olen muuttunut asunto- ja asuntoalue-snobiksi.

En halua vuokrataloon, vaikka asummekin vuokralla. En halua lähiöön, vaikka asummekin lähiössä - en vaan miellä sitä sellaiseksi. En halua naapuriini maahanmuuttajia, vaikka olen avoliitossa maahanmuuttajan kanssa ja lapseni on puoliksi ulkomaalainen. En halua nuoria naapureita koska nuoret metelöivät. En halua vanhuksia koska vanhukset nipottavat metelistä. 

Haluan uuden asunnon johon minulla ei ole varaa.

Enkä edes tarvitse täydellistä. Olen valmis sopeutumaan huonoon keittiöön, jos alue on sellainen missä tiedän viihtyväni. Voin ostaa kaupasta lisää vaatekaappeja jos tiedän että saan lapseni hyvään tarhaan. En tarvitse saunaa jos suihkussa mahtuu kääntymään.

Mutta mitä haluan. Haluan Sen Tunteen, joka tulee kun astut asuntoon sisälle. Kävelet huoneesta toiseen, pysähdyt ikkunan eteen. Ympärille katsoessasi rupeat jo miettimään mikä kaappi sopisi millekin seinustalle. Sohva tuohon, keittiön pöydälle kukkia. Haluan ne pienet kylmät väreet kun asunto hiljaa kuiskaa "Koti". 

Olen käynyt nyt katsomassa kahta asuntoa. Ensimmäiseen astuessani se lähinnä karjui korvaani.

Tänään kävin toisessa, melko uudessa talossa. Se ei kuiskannut korvaani että Koti, enemmänkin ehkä että Voitais Tulla Toimeen. Asunto oli valoisa ja raikas, tilaa oli riittävästi, jopa paljon. Ihastuin heti mahdolliseen lastenhuoneeseen. Keittiö ei ollut sellainen minkä ottaisin jos saisin itse valita, mutta enkö juuri sanonutkin että voin joustaa siinä.. Joku kuitenkin epäilyttää, enkä oikein tiedä mikä se on. Pitäisikö pelata varman päälle ja ottaa tämä vai luottaa tunteeseen ettei tämä ehkä vielä ollut Se Oikea? Voisiko tässä asunnonhankinnassa soveltaa kokemusta miesten kanssa? Jos se tuntuu väärältä, se todennäköisesti on sitä?

Tiedän että jos kieltäydyn tästä, saattaa seuraava olla huonompi. Tai parempi, eihän sitä tiedä. Tyytyäkö keskivertoon vai odottaako täydellistä, silläkin uhalla että saattaa päätyä keskivertoa huonompaan? 

Siitä on nyt melko tarkalleen vuosi aikaa, kun menetin pienen palasen itsestäni. Jotakin hyvin tärkeää. Sinä päivänä pieni harmaa mäyräkoirani Papu lähti paikkaan, jossa askel on kevyt, eikä vanhoja luita kolota. Kuusitoista vuotta koiranelämää on pitkä aika, mutta lähdön hetkellä yhteiset vuodet tuntuvat menneen hetkessä. Se keväinen päivä, kun olin muuttanut pois kotoa ja hakenut itselleni koiranpennun. Yhtäkkiä kuusitoista vuotta myöhemmin olen naimissa, minulla on lapsi ja Papulla kaksi koirakaveria. Olemme muuttaneet, opiskelleet, saaneet muutaman työpaikan, juhlineet, eronneet ja itkeneet yhdessä. Viettäneet lämpimiä kesäpäiviä ja vaeltaneet lumimyrskyissä.

Tietenkin suurin suru on jo väistynyt. Vanhan koiran lähteminen oli väistämätöntä ja halusin sen lähtevän vielä arvokkaasti ja omin jaloin. Minusta se on meidän ihmisten tehtävä, osata päästää irti silloin, kun aika on. Mutta se lopullinen päätös, raskas puhelu ja viimeinen reissu. Reissu, jonka teki mieheni, sillä en vaan pystynyt. Itkin naama punaisena kotona. Olin kyllä ajatellut mennä, mutta ei minusta ollut siihen. Ajatelkaa nyt, järjestää pienen ystävän kuolema! Sitä ei tule ajatelleeksi silloin, kun kantaa sylissään pienen koiranpennun kotiin.

Tänään muistot jo ilostuttavat. Päällimmäisenä on kiitollisuus niistä kaikista vuosista, jotka sain Papun kanssa viettää. 

Yksi asia on kuitenkin vielä tekemättä. Pahvinen eläintuhkaamon laatikko tuijottaa minua syyttävästi varaston hyllyllä. Siinä lukee nimeni ja "koira". Niin, surun hetkellä täytyy tehdä monenlaisia päätöksiä. Halusin tuhkat, mutten tiedä vieläkään, mitä niillä tekisin. Haudan kaivaminen ja ajatus hautakynttilän polttamisesta omalla pihalla tuntuu raskaalta. Mutta minne sirottelisin tuhkat? Papun lempipaikka oli visusti neljän seinän sisällä. Mitään uurnakokoelmaa en halua taloon sisälle, ajatuskin siitä on karmaiseva.

Ehkä sekin päivä vielä tulee, että olen valmis tekemään ihan viimeisen liikkeen ja keksin arvokkaan paikan laatikon sisällölle. Nyt opettelen edelleen etsimään silmilläni kolmen koiran sijaan kahta.

Olen aina ollut suuren suuri pyykintuottaja. Pahimmillaan pyykkiin menevät vaatteet on ihan oikeasti ollut puhtaita, juuri kaapista otettuja, kerran päälle kokeiltuja ja siihen hetkeen vääräksi havaittuja vaatteita, jotka on tuon kokeilukerran jälkeen lentänyt suoraan pyykkikoriin. Jokseenkin minun lisäksi meidän perheeseen on kerääntynyt muitakin pyykkihirmuja, tarkemmin sanottuna koko meidän pesue. Voitte siis vain kuvitella sen pyykkivuoren määrän mitä meidän nelihenkisestä perheestä tulee. Pyykkikone saisi varmaan pyöriä nonstoppina eikä pyykit siltikään pääsisi loppumaan kesken.

Olen jostakin joskus kuullut tai lukenut (varman kuuloista tietoa, eikö?), että vauvan vaatteet tulisi pestä erillään muiden pyykeistä ja luonnollisesti hajusteetonta pesunestettä käyttäen. Näin siis jälleen uskollisesti teen, kuten tein esikoisenkin kohdalla. Meidän muiden pyykkejä pestessä ei ole ongelma eikä mikään saada täysiä koneellisia pesuun, oli sitten kyseessä mustat, siniset, valkoiset tai vaikka keltaiset pyykit mutta ne vauvan pyykit. Vaikka neiti on melkoinen säännöllisillä selkäkakoilla varustettu pukluautomaatti, olisi silti työlästä kerätä kaikista väreistä täysiä koneellisia pesuun.

Tässä kohtaa esiin astuu oikea pyykkisankari, nimittäin ne semmoiset pyykin sekaan laitettavat liinat, jotka nappaa itseensä kaiken vaatteista pesuveteen irtoavan värin. Näiden liinojen avulla pitäisi siis voida pestä kaiken värisiä pyykkejä yhdessä koneellisessa. Nappasin eräänä päivänä ihan tuosta meidän lähikaupasta mukaan paketillisen näitä ihmeliinoja juurikin tuo vauvan pyykki mielessäni ja päätin laittaa ne tulikokeeseen heti kotiin saavuttuani. Sinne vaan koneeseen kaikki vauvan pyykki väriin katsomatta, liina perään ja kone kiinni ja pyörimään. Perään varmuuden vuoksi vielä pyykkijumalille osoitetut ristinmerkit ja ei muuta kuin odottamaan kuinka käy. Tuleeko koneesta kasa vaaleanpunertavaa pyykkiä vai edelleen valkoista, harmaata, vaaleanpunaista ja keltaista vaatetta niinkuin sinne laitettaessakin? No, katsokaa itse kuinka siinä oikein kävi...

Tämä kasa koneeseen meni

Ja pari tämmöstä liinaa perään (yleensä riittää yksi mutta laitoin varalta kaksi, sillä pyykissä oli paljon ihan uusia värillisiä ja vielä pesemättömiä vaatteita)

Tältä liinat näytti pesun jälkeen

Ja pyykit tältä

Eli kyllä vain ne toimii!

(Tässä mulla oli testissä Dr. Beckmann- merkkisiä liinoja, paketissa on 20 arkkia ja ne maksoi muistaakseni noin 5€ pikkukaupan hinnoilla eli marketeista varmaan löytyy edullisemminkin. Jos en hirveänä valehtele, niin taisi myös olla tämän kuun Stockan kantisetuna jonkun merkkiset vastaavat liinat.)

***

Meidän iskä olisi muuten varmasti arvostanut, jos näitä liinoja olisi ollut jo silloin mun täysi-ikäistyessä. Nämä ihmeliinat olisi säästänyt meidät mm. tältä keskustelulta.

- Mikä kauppa on One way? Iskä kysyy tutkaillessaan jotain laskulta näyttävää lappusta.

- No siis vaatekauppa.

- Mitä ihmettä sää oot ostanu sieltä 150 eurolla? Eikö me olla sovittu, että se Stockan kortti on hätätilanteita varten?!

- No siis farkut ostin mutta se vähän niinku oli hätätilanne, koska me oltiin lähössä tyttöjen kanssa ulos ja mun Miss sixtyt oli likaset ja toppi oli kans mutta niitä ei voinu laittaa samaan koneeseen, ku ne oli ihan eri värisiä. Mää kato pesin sen topin ja sitten ostin uudet farkut.

Olipas ihana tulla tänään töistä kotiin viikonlopun viettoon, kun aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tunnu laskevan laisinkaan. Olkkarin ikkunan alla on meidän pihan lämpimin paikka ja siinä kasvavat pikkusydämet lähtevät aina varhain kasvuun. Nyt joukkoon on kylväytynyt ilmeisesti skillaa ihan valtava määrä. Jos kaikista noista ohuista vihreistä piikeistä kasvaa kukka, niin tässä on ensi keväänä sininen matto. Täysikasvuiset skillat ovat aloittelemassa kukintaa lumikellojen ja krookusten vanavedessä. Vihdoinkin olen saanut lumikelloja jonkin verran kukkimaan, krookuksia on edelleen yksi siellä, toinen täällä ja tulppaaneista ei taideta tänä(kään) vuonna puhua mitään. Taidan kaivaa kaikki vanhat tulppaanien sipulit tänä vuonna ylös ja istuttaa syksyllä uudestaan. Tulos ei ainakaan voi olla huonompi kuin aiemmalla hoidolla.

Moi taas!

Nyt tulee tällänen hömpänpömppä postaus.. Eli nytte tulee ns. Willen päivä. Aamulla lähin kouluun 7.30 ja sitä ennen kävin Willen kaa aamupissalla:D Koulusta tulin 12.30 ja kävin päiväpissalla:DD Joo, sitte mun kaveri tuli meille ja siinä se päivä sitten menikin... Nyt tulee kuvia tästä päivästä..

kuvat:fansku03

Se usein yrittää nostaa päätään. Toisilla enemmän kuin toisilla. Toisilla vahvemmin kuin toisilla. Toisilla harvemmin kuin toisilla. Kateus.

Mielestäni kateudentunnetta oppii säätelemään, jos itse niin haluaa. En henkilökohtaisesti usko siihen, että joku ihminen ei vain tunne kateudentunnetta. Musta se on ohjelmoitu meihin kaikkiin, mutta on susta itsestä kiinni, miten siihen reagoit. Annatko kateuden myrkyttää mielesi negatiivisuudellaan vai käännätkö kateudentunteen voimavaraksi?

Monesti ihmiset eivät tiedosta käyttäytymisensä sekä sanomiensa perustaa, usein se valitettavasti on kateus. Kateus on myrkky, joka myrkyttää mielen ja kehon. Myrkky, joka saa sinut sanomaan negatiivisia asioita, tekemään huonoja valintoja.

Nykyään tunnistan herkästi, jos tunnen vähänkin kateutta. Yritänkin miettiä, miksi tunnen kateutta. Onko kyseinen asia myös minun saavutettavissa? 

Kateuden voi kääntää voimavaraksi, motivaattoriksi. Jos olet kateellinen toisen elämästä, mieti mitä itse haluat ja miten sen voit saavuttaa. Jos olet kateellinen toisen vartalosta, peppu ylös penkistä, tee töitä ja hyväksy itsesi juuri sellaisena. Jos olet kateellinen toisen työmenestyksestä, mieti oletko sinä siinä työssä mistä nautit? Jos olet kateellinen toiselle, koska hänellä on niin hyvä tuuri ja onnea matkassa, yritä miettiä, että sinun vuorosi tulee vielä. Jos olet kateellinen toisen perheestä, yritä kääntää se positiiviseksi ja miettiä miten onnekas hän on. Jos olet kateellinen toisen kauneudesta, muista, että todellinen kauneus tulee sisältäpäin.

Valoisaa päivää kaikille toivottaa,

Karou

Viherpeukalot, hoi! Nyt tarvittas vähän vinkkejä tänne Käpälämäen torpalle. Mies nimitti tämän tilan Käpälämäeksi, kun talvella täältä ei sellaista neliötä pihasta löytynyt, jossa ei olisi rusakon jälkiä. Ja nyt kun olen kuopsuttanut maata ja siivonnut kukkapenkkejä, niin eivät ole rusakot nälässä talvella olleet, jos papanoiden määrästä ja koosta voi jotain päätellä.. Niin ja mäkikin tämä piha on.

No mutta, asiaan. Meillä on pihan ensimmäisellä tasanteella, parhaalla auringonottopaikalla, kasvimaa. Tuo kuvassa vasemmalla puolella oleva erillinen kehikolla varustettu pläntti on kai tarkoitettu mansikalle. Sen verran tunnistin kasveja, että mansikkaa siinä on ollut ja on kai olevinaan edelleen. Mutta tuo isompi kasvimaa on nyt vain multaa (ja matoja, miten voi olla niin hirveesti matoja!).

Mä haluisin porkkanoita, raparpereja, kurpitsan (yhden sellasen tosi ison), herne vois olla jees ja jotain - mitä ihmiset nyt yleensä kasvimaalla kasvattavat??? Joten miten mää alotan tän? Kaivan ton pellonpalan ympäri? Mä tarvisin selkeät ohjeet suurin piirtein kellonaikojen tarkkuudella, että milloin joku jyvä pitää vakoon iskeä. Jos joku vois tulla vielä vaikka kädestä pitäen näyttämään, se olis parasta. Hirveän raskasta on alkaa netistä etsimään tietoa, etenkin kun tekee mieli vain kyykkiä pihalla kaikki mahdollinen vapaa-aika.

Keväällä ja kesällä tää blogi on varmaankin aika pihapainotteinen. Katsotaan saanko mä tuonne mitää muuta vihreetä kasvamaan kun rikkaruohoja. Mun puutarhanhoitotaitoihin ei usko kukaan; oma äitikin epäili, etten tunnista PERUNAA kukkasipulista. 

Eli jos sä tiedät tästä hommasta jotain, auta mut alkuun, pliiiiiis :)

Kello näyttää 5:47 lauantai aamuna. Asunnossa vallitsee hetken raikas turkoosi sävy ennen kuin aurinko nousee ja saa kaiken hehkumaan hetken upeassa liilan, pinkin ja oranssin sävyissä. Tällaiset hetket tuntuvat lupaukselta jostain mahtavasta. Jos laitan silmät kiinni ja oikein keskityn, voin kuvitella itseni istumassa kukkaseppele päässä puistossa juomassa vinettoa.

Ja helpotukselta, että eilinen on ohi. Tiedättehän ne päivät kun aamulla ensimmäinen ajatus on ei, ja iltapäivällä hiipivä migreeni kaataa loppupäiväksi sänkyyn.

Kaiuttimesta soi mikäs muukaan kuin Lana del Rey. En nukkunut räpäystäkään viime yönä, saattanee johtua kevyistä viiden tunnen päikkäreistä, jotka otin kuuden maissa illalla töistä kotiin päästyäni. Kirkaasti paistava aamuaurinko häikäisee hurmaavasti ikkunasta ja jostain syystä olen täynnä energiaa. Kenties liikaa kofeiinia.

Tästä päivästä tulee ehdottomasti parempi. Aamulla ehdin mukavasti siistiä kotia ja laittaa täkit tuultumaan. Liekö auringosta johtuva vai päätöksestä muuttaa Barcelonaan, mutta tekee mieli luopua niin paljosta turhasta tavarasta! Katsoessani ulos ikkunasta, tajuan että taas on sen aika, nimittäin ikkunoiden pesun.. pitää varmaan parvekelasitkin pestä? Onneksi tosiaan olen hereillä näin aikaisin, puuhaa taitaa riittää.

Myöhemmin päivällä pyöräilen mummolaan syömään ja illalla tyttöjen kanssa humpalle skumpalle!

Ahh, vapaat viikonloput kuinka olettekaan mahtavia!

<3

Eilen yöllisestä vatsataudin iskusta toipuessani katselin kotona ympärilleni ja pyörittelin päätäni toisaalta ärsyyntyneenä, toisaalta taas ihan hyvillänikin ja jopa tyytyväisenä itseeni. Minä siivousneurootikko (ja todellakin sitä ihan sanan varsinaisessa merkityksessä) pystyn elämään tämän kaaoksen keskellä ilman sen suurempaa ahdistusta. Pystyn katsomaan läpi sormien ylitse pursuavaa pyykkikoria, Pojun levällään lojuvia leluja, nurkissa juoksevia villakoiria, tiskivuoria, talvivaatekasoja odottamassa varastoon viemistä ja epämääräisiä paperipinoja. Se on vaatinut pari vuotta hyvin aktiivista työntekoa itseni kanssa ja on kyllä kannattanut. On ollut pakko pysähtyä kuuntelemaan itseä ja ottaa ihan tosissaan huomioon oma jaksaminen arjessa. Myönnän, että vieläkin tulee  välillä päiviä, kun haluan olla super-äiti; tehdä ruoan itse, pestä vessat ja kylppärin, viikata pyykit, imuroida, puunata lattian, pyyhkiä pölyt ja kiillottaa peilit. Tämän kaiken lisäksi haluan olla läsnä lapselleni yleensä aina siinä lopulta epäonnistuen. Saatan ajaa itseni ihan piippuun, josta seuraa, että olen kiukkuinen kuin ampiainen enkä kestä ketään enkä mitään. Pikkuhiljaa olen oppinut, että kaikkea ei voi eikä tarvitse tehdä kerralla eikä joka perjantai tarvitse olla siivouspäivä, eikä aina joka toinenkaan. Tai miksi yleensäkään ollenkaan perjantaina? Tiistaikin on ihan hyvä päivä, kun on vielä voimia jäljellä työviikon ollessa vasta aluillaan. Perjantaisin viikosta väsyneenä on kivempi relata perheen kanssa hyvillä mielin ja siirtää kaikki muu hyvällä omallatunnolla tuonnemmaksi.

Päätin jakaa kotimme kaaoksen kanssanne ja todistaa, että meillä ei ole todellakaan aina siistiä. Kuvia kodista otan tänne blogiini yleensä silloin, kun jonkinmoinen siivous on suoritettu ja onhan sotkut helppo myös rajata kuvien ulkopuolelle. Siinä mielessä kuvat eivät aina kerro ihan kaikkea ja mielestäni niin saakin olla. Katson itsekin mieluummin kuvia kauniista ja siisteistä kodeista.

Tässä siis totuus meidän arkisesta kodistamme. Miltäs näyttää? Onko arjen kaaos sinulle tuttua vai jaksatko joka päivä tyhjentää tiskikoneen ja viikata vaatteet kaappiin?

Mukavaa viikonloppua!

This is how our home looks quite often:). It's not always tidy and clean and why should it be?!? I have finally learned to tolerate disorder in my home.

Have a nice weekend!

Kun ihmiset rupeaa harrastamaan jotakin, niin hehän haluavat yleensä hankkia kaikenlaisia harrastusvälineitä, jotta se harrastaminen olisi vieläkin mukavampaa. Pitää ostaa uudet juoksutrikoot, jotta tuulen vastus olisi mahdollisimman pieni, tarvii uudet tanssikengät, jotta piruetit luonnistuisi sulavammin jne. Minä olen harrastanut tätä bloggaamista jo hyvän aikaa, mutta yhtäkään harrastusvälinettä en ole hankkinut. Minulla ei ole minikannettavaa, ei tablettia, ei selfiekeppiä, ei järkkärikameraa tai liioin minkäänlaista kameraa. Kaikki kötöset kuvani olen ottanut käsilläolevalla puhelimella. 

Toisaalta olen ajatellut, että ehdä te ihmiset siellä ruudun toisella puolella luette blogiani jostakin muusta syystä kuin hienojen oikeaoppisesti otettujen kuvien vuoksi. Mutta sitten taas mitä enemmän tilannekuvia napsii, sitä enemmän rupeaa "kameraltaan" toivomaan. Minustakin alkoi tuntumaan, että haluaisin kuviltani jotakin ihan vähän enemmän:

"Jykä kuule, ku mie haluaisin paremman kameran. Voisitkos vähän katella netistä, että mikä ois hyvä?"

"Joo, no mäpä vähän tutkin", Jykä tuumaa ja siirtyy koneelle,"Täs ois tällanen varmaan ihan hyvä järkkärikamera. Sellanen ku Sinillä on".

"Ai semmonen iso, jossa on semmonen putki, mikä se nyt on? Aattelitko tosiaan niin optimistisesti, että mie pystyn astumaan tuosta ovesta ulos niin, että kamera on vielä ehjä ja kaikki osat on tallessa?"

"Niin... Ehkä toi järkkäri ei oo se sun juttu."

                                                                                           .....

"Karkki, kerropa mulle mikä ois semmonen pieni, helppo, yksinkertainen ja hyvä järkkärikamera, jota minäki osaisin käyttää?"

"Ei mikään!"

                                                                                           .....

"Emmi, minä oon miettiny, että tilaan sen Natan mainostaman minijärkkärin sieltä Rajalashopista ja meen sinne järkkärikurssille, jos ei kärsivällisyys kestä, niin lähen pois."

"Pitäiskö sun kuitenki mennä käymään jossain liikkeesä kokeilemassa eri vaihtoehtoja ekaks..."

                                                                                           .....

Täytyy sanoa, että jos oma uskoni kameran kanssa toimimiseen on hiukan horjuva, ei muilla ole sitä uskoa ollenkaan. Ryhdyin selailemaan nettiä ja pienen etsinnän jälkeen löysin Samsungilta kameran, joka on siis myös puhelin. Ooh, tunne oli niin vahva, että ostoreissulle piti lähteä heti. Kävelin kameraliikkeeseen ja kerroin suunnitelmani. Myyjä kertoi kameran puhelimen olevan varsin helppokäyttöinen ja hyvä. Ei mikään järjestelmähässäkkä, mutta paljon perus puhelinkameraa parempi. Olin jo ostamassa puhelinta, kun muistin Emmin neuvon katsella eri vaihtoehtoja. Pyysin myyjää esittelemään jotakin pientä järestelmäkameraa. Hän asteli vitriinin luokse ja näytti lasin läpi jotakin Olympuksen järkkäriä, jota monet bloggaajat kuulema käyttävät. Siihen kuului myös 4 erilaista putkihässäkkää...

"Noista putkista saa varmasti kivoja prismoja takapihalle rastaiden pelätiksi."

"Anteeksi mitä?!"

"Ei mittään. Mie otan sen puhelimen."

Niin luotin vaistooni ja astelin liikkeestä ulos uusi kamerapuhelin laukussani. 

Tästä on nyt aikaa pari päivää, enkä vieläkään osaa käyttää tuota kameraa ihan kunnolla. Siinä on niin paljon erilaisia säätöjä ja vaihtoehtoja, joita minä en tajua. Mutta kuulkaa, into on kova! Joka päivä opin kamerasta jotakin uutta ja kivaa. Tänään huomasin sellaisen selfietoiminnon, jossa ei käytetä sitä selfie asetusta, vaan käännetään kamera itseensä päin ja katsotaan tuota putkiloa. Se etsii kasvot automaattisesti ja ottaa kahden sekunnin kuluttua kuvan. Ei edes nappia tarvitse painaa! Jes!

Ja toinen ihana juttu jonka Emmi opetti minulle, on näiden kollaasien tekeminen. Arvatkaa olenko liekeissä!

Tässä kuvasin aamulla selfiekameralla meitä. Pari alimmaista kuvaa on otettu peiton alla "Majassa".

Sitten vähän lähikuvaa kukista ja vahinkoselfie Lilytalks illasta.

Lopuksi muita testailuja. Valotuksen ja tarkennuksen kanssa minulla on vielä paljon opeteltavaa. Itseasiassa minulla on vielä PALJON, PALJON opeteltavaa, mutta ei se mitään, tämä on niin KIVAA!

Kyllä nyt alkaa RetroPrinsessa siityä ihan uusille leveleille pikkuhiljaa.

Mitäs tykkäsit näistä kollaaseista?

Hyvää lauantaita!

Pop Up Baby on blogi, jota ylläpitää helmikuussa esikoisvauvelin saanut himpun verran yli kolmekymppinen äiti-ihminen. Bloggailen ajan ratokseni arkisten asioiden ääreltä, mutta tavoitteenani on riemastuttaa niin itseäni kuin mahdollista lukijakuntaanikin popahtavin päivityksin. En siis aio tylsistyttää ketään pelkällä pyykkirumban päivittelyllä tai totisilla torinoilla. Äitiys voi olla juhlaa siinä kuin arkikin: pidetään se  mielessä ja  pirskahteleva pilke silmäkulmassa. 

(Päivityksen kuvat bongattu Pinterestistä)