Eilen talolta takaisin ajellessa olin ehkä tavallista vaisumpi ja mies kysyi että olenko alkanut katua muuttoa. Eipä siihen voinut muuta kun rehellisesti vastata että myöhäistä se nyt olisi. Toivoisin että olisin enemmän innoissani muutosta, mutta ehkä sitä vanhemmiten alkaa inhota muutoksia ja haluaisi vaan jäädä tuttuun ja turvalliseen. Olen yrittänyt tsempata itseäni että katuisin loppuelämäni jos en nyt lähtisi kokeilemaan omakotitaloasumista, ja mistä sitä vielä tietää, voinhan tykästyä siihen niin että en enää ikinä halua palata kaupunkiin. Mutta juuri tällä hetkellä muutos tuntuu liian isolle, eikä kovin hyvälle. Kaikki ovat kyllä sanoneet että viimeistään keväällä ja kesällä olen varmasti iloinen että olemme muuttaneet kerrostalosta pois, mutta kesä tuntuu vielä niin kaukaiselle, että en osaa ajatella sinne asti. Mieltä ei yhtään paranna se, että remontissakin tuli takapakkia sen verran, että makkari ei ole vieläkään valmis ja huomenna pitäisi muuttaa taloon asumaan. No, kyllähän sitä muutaman yön nukkuu olkkarissakin, ei se nyt niin kauheaa ole, varsinkin kun on kuullut niitä "kauhutarinoita" ihmisistä jotka taloa rakentaessaan on asuneet vaikka millaisissa pihamökeissä. Sitä on vaan tottunut ehkä liiankin helppoon elämään uudenkarheassa kerrostaloasunnossa, ettei osaa laittaa asioita oikeaan mittasuhteeseen.
Näiden seinien sisään tuntuu jäävän vain niin paljon ihania muistoja, kuten hauskoja illanistujaisia ystävien kanssa, kihlajaisbileemme, hääyömme... Ja se ihan ensimmäinen aamu täällä, ensimmäisessä yhteisessä kodissamme, kun mies heräsi paljon aikaisemmin, tuli herättämään minua, ja keittiössä odotti kaksi lasia skumppaa, aamiaista ja minulle väsätty joulukalenteri.
Jokatapauksessa, huomenna alkaa tavallaan uusi omanlaisensa luku elämässämme, ja pitää vain uskoa että uudessä kodissa luomme lisää paljon uusia ihania muistoja :)