Uuden vuoden alussa on hyvä aloittaa jotain uutta ja minä päätin tänä vuonna kuvata aina kuun kymmenennen päivän tienoilla jonkun kasvin, joka on sykähdyttänyt minua jollain erityisellä tavalla. Kävelin toissapäivänä hämärällä ja lumettomalla pihalla ja ihmettelin, kuinka kauniilta maa näyttää ikivihreiden kasvien peittämänä. Kaikkein kauneimmalta näistä näytti tuivio, jonka vihreiden neulasten kuorruttamat oksat helmeilivät sateen jälkeen kuin tuhansien timanttien koristamat sulat.
Tuivio on voimakaskasvuinen mutta matalana pysyttelevä maanpeittohavu. Enpä olisi uskonut, että ihailen sitä tammikuussa; viime vuonna tähän aikaan nämä kuvien havut olivat peittyneet ainakin kolmenkymmenen sentin paksuisen vaipan alle. Vaikka eilen tuli taas parin sentin kerros vetistä räntään, tuivion oksat saavat pääasiassa kontrastia rinteen kivistä, portaikon puusta ja maata peittävästä kuorikatteesta.
Tuiviot kasvavat tonttimme pohjoislaidan rinteessä, siinä, mihin etupihan lumet kolataan. Pohjamaa on saven sekaista multamaata ja rinne on jyrkkä, mikä ei ole heikentänyt kasvien kasvuvoimaa mitenkään: niistä jokainen peittää reilun parin metrin läntin tiiviisti. Tuiviomattojen läpi eivät kasva rikkaruohot, vain pari kortetta koettaa selvitä yhden kasvin juuristolla. Tehokasta peittokykyä!
Niin mukavilta kuin tuiviot ovatkin näyttäneet vähälumisena kautena, minua on ilahduttanut yläkuvassa näkyvä maisema, jonka yhdistelmän muodostavat etualan tiarellat, ikivihreät, leveälehtiset alppiruusut ja pyöreän malliset kääpiövuorimännyt. Näiden välin täyttää tuo päivän postauksen aiheena oleva tuivio. Mikään kasvimassa kun ei miellytä silmääni yksikseen ja pelkkä tuiviomatto toisi liikaa mieleen paikallisen kauppakeskuksen parkkipaikan enkä toivo mielikuvaa niin ankeasta paikasta. Kasvukauden ulkopuolella on kuitenkin todettava, että onneksi olemassa on ikivihreitä kasveja, muutoin ruskea maa saisi yliotteen puutarhasta. Ja se vasta olisikin ikävä maisema ilman lunta.