Meille muutti eilen isokokoinen ja tumma mies, nimeltään Casio. Ei, ei se laskin. Siis sähköpiano.
Olen haaveillut siitä jo todella kauan. Siitä muodostui pakollinen hanke, kun tajusin soittamisen olevan jotenkin enemmän merkityksellistä.
Aloitin pianonsoiton joskus naperona, enkä ole sitä missään vaiheessa lopettanut. Pianotunneilta lähdin lätkimään muutaman vuoden jälkeen, koska opettajani ei ikinä muistanut opettaa minulle nuotteja ja raivosi sitten joka tunti siitä, kun en osannut lukea niitä.
Voin sanoa noilla tunneilla oppineeni kappaleita, en niinkän soittamista. Olen opetellut myöhemmin kaiken itse kotona.
Nuoteista en oikein vieläkään ymmärrä - korvakuulolla soittamisesta tuli se oma juttu.
Soittaminen on aina ollut kivaa, mutta nyt siitä on tullut jotenkin intensiivistä. Myönnän, ehkä vähän pakkomielteistä.
Jos mies ei asuisi täällä, eläisin varmaan täysin pianolle.
Nyt menee helposti muutama tunti päivän aikana täysin soitteluun, enkä edes halua kuvitella kuinka hajamielinen naapureiden vihaama
musiikkipsykoosissa elävä ystävävähylkääjä olisin.
Anyway, olen nyt superonnellinen!
Hautasin ikivanhan Rolandin syntikan, "Rollen", sängyn alle. Se palveli todella uskollisesti aivan harrastuksen aloittamisesesta lähtien tähän päivään.
Nyt on ihan pakko karata soittamaan.