Minun ei pitänyt kirjoittaa enää joulusta. Mutta sitten tänään, joulun jo käännyttyä lopuilleen, täytti sydämeni suuri lämpö ja tuntui siltä, että haluan ehkä sittenkin sanoa vielä jotain. Kirjoitin lauseen. Sitten toisen. Kolmannen kohdalla pyyhin kaiken ja aloitin alusta, mutta turhaan. Vaikka yritin pukea sen sydämessä olevan suuren lämmön millaisiin sanoihin tahansa, ne tuntuivat aina liian laimeilta. Kaikkea ei kai voi kuvailla sanoin.
Tänä jouluna meitä oli yhdeksän. Oli sukulaisia, perhettä, ystävä ja kaiken päälle pari hoitokoiraa. Oli joululauluja, jouluruokaa, lautapelejä ja munatotia, jokaiselle jotakin, aina joku seurana tai apuna. Koti täynnä elämää. Se, että sukulaiset tulivat luoksemme Suomesta saakka, merkitsi minulle valtavan paljon. Niin monet kerrat he ovat järjestäneet joulua meille suvun lapsille ja nyt vihdoin oli minun tilaisuuteni järjestää joulu heille.
Kattaus yhdeksälle.
Vaikka joulu perinteisesti mielletäänkin perheen ja suvun keskinäiseksi juhlaksi, ovat kotimme ovet joulunpyhinä avoinna myös ystäville. Niin seuraamme liittyi juuri kaupunkiin palannut ystäväni ja kun tänään saatoin hänet kotimatkalle, tuntui minusta kuin luotamme olisi lähtenyt ystävän sijaan kauan kadoksissa ollut pikkusisko.
Sitten tulee se kohta, kun en keksi oikeita sanoja.
Tai ehkä yhden.
Kiitollisuus.