Koska oon kuumeillut lapsista aika pitkään, oon ehtiny miettiä vähän pöljiäkin juttuja. Esimerkiksi sitä, minne se vauva tässä asunnossa mahtuisi. Pöljää se on siksi, että emme aio asua täällä enää lapsellisina. Liian vähän tilaa ja liikaa meluhaittoja - jos mäkin herään säännöllisesti ympäristön ääniin, miten mahtaisi olla pienen lapsen kanssa? (Lisäksi vihaan lika-ei-näy-kuvioitua muovimattoa ja ihan liian pientä keittiötä.)
No kuitenkin. Oon mitannut makuuhuoneen nurkkaa: kyllä siihen yksi pinnasänky mahtuisi. Oon järjestellyt kalustusta mielessäni uudelleen ja löytänyt täydestä asunnostamme potentiaalisen tilan lapsen vaatevarastolle. Oon päättänyt, että hoitotaso mahtuisi sopivasti pyykkikoneen päälle ja viereiseen naulakkoon vois ripustaa tärkeimmät tarvikkeet roikkumaan. Oon pohtinut, missä imettäisin (nojatuolissa) ja missä ihmeessä köllöttelisin vauvan kanssa, kun missään ei oo lattiatilaa (no sängyllä kai sitten).
Ja oon tullut siihen tulokseen, että iloitsen tulevasta muutosta. Siitä, että joskus keväällä me etsitään asuntoa, jonne halutaan lapsen mahtuvan ihan kuin itsestään. Että me ei etsitäkään kotia kahdelle aikuiselle, vaan perheelle. Siinä kodissa on tilaa kaikkien tavaroille, köllöttelylle ja pienille jaloille.
En malttaisi odottaa.