Olen asunut kaupungeissa yhteensä 23 vuotta. Naantalissa, Espoossa, jälleen Naantalissa ja sitten Turussa. Kahdenkymmenenkolmen kaupunkivuoden jälkeen muutin perheineni maalle. Minä, joka teininä vannoin, ettei minua ikinä saisi muuttamaan maalle. Niimpä. Älä ikinä sano "ei ikinä".
Tämä ei ole mikään "maaseutu rökittää kaupungin"-postaus, vaan listailen hieman eroja joita olen itse huomannut. Maalla asuessa kaipaan välillä kaupungin "sykettä" ja onneksi sitä on helppo hakea kerta-annoksina! Sitten voi taas onnellisena palata peltojen keskelle ja tuntea tulleensa kotiin.
Olemme asuneet maalla pian kolme vuotta. Esikoisemme muskarin ja päivähoidon, sekä oman työni takia olen tutustunut kuntalaisiin huomattavasti paremmin kuin Turussa töissä käyvä mieheni. Kaupassa häntä taitaa hieman huvittaa kun juttelen muiden kanssa ilman ongelmia. Tämä on yksi asia mikä eroaa kaupungissa asumisesta. En minä lähikaupassa keskustellut edes kassojen kanssa "heimoita" enempää, ellei ulkona ollut karseaa myrskyä. Turussakin sentään käytin pari vuotta samoja lähikauppoja.
Turussa kun lähti lenkille, moikkasi korkeintaan naapuria, tai vastaan tullutta tuttua. Muuten olisi leimattu hulluksi. Täällä maaseudulla moikataan vastaan tulevaa lenkkeilijää. Muuten voi tulla leimatuksi tyhmäksi erakoksi.
Turussa tunsimme naapurimme ja etenkin yhden vanhemman pariskunnan kanssa tuli juteltua enemmänkin. Myöskin naapuritalon viittomakielisen perheen bongattuani uskalsin lopulta tehdä itseni heille tutuksi. Mutta täällä maaseudullu kuulkaas moikataan naapureille ja muillekin talon ohi ajaville! Ja jos joku ei moikkaa minulle takaisin, mietin automaattisesti, mitä olen tehnyt väärin. Kunnes naapuri seuraavalla kerralla sanoo "Sori kesti vähän kauan reagoida."
Täällä myös tupperware-kutsut ja muut pitävät edelleen pintansa ja sinne voi kutsua koko naapuruston! Olen näin tehnyt itsekin! Minusta on kuoriutunut oikea emäntä! Ja viis siitä minkä verran on ikäeroa, voi toisen kutsua muuten vaan kahvillekin!
Ja sitten sellainen pieni, kiva juttu, että naapurinrouva, jonka voin sanoa tuntevani vasta hyvänpäiväntuttuna, ilmestyi omien tyttäriensä kanssa ovemme taakse viime viikolla. Luulin heidän tulevan hakemaan meidän Tiidundiidua ulos leikkimään, mutta hän tulikin tarjoamaan lastenhoitoapua! "Jos joskus haluat mennä rauhassa kauppaan vaikka?"
Vaikka itse menin vähän vaikeaksi, koska en ehkä osaa käyttää puolitutun tarjousta hyväkseni, kiitin kovin ja sanoin tarpeen tullen kyllä pyytäväni häneltä hoitoapua. Ja ainakin meidän isomman voin antaa heille leikkimään. Enemmän tuo pienen vauvan anto mietityttää, mutta äkkiähän Aiduska kasvaa ja sitten voin hänetkin lykätä naapuriin leikkimään!
Maaseutu:
Kaupunki:
Niin erilaisia ja silti niin rakkaita kumpikin. <3