Kuten aiemmin mainitsin, on kirppistelyn lisäksi tekeillä ollut vähän isompikin tavaroihin liittyvä projekti.
Lukeudun impulsiivisten yösiivoajien rotuun, joka on tunnettu äkillisistä parin tunnin raivausprojekteistaan. Päätän aina yhdeltä istumalta uudistaa elämäni kerta heitolla; astelen vaatehuoneeseen ja sullon kaiken turhan rojun surullisen sinisiin jättikasseihin. Sitten raijaan kamat kierrätykseen, enkä muista puoliakaan kassien sisällöstä kun Pelastusarmeijan ovi sulkeutuu perässäni. (Tällainen maailman mullistava kausiajattelu on ominaista kaikilla elämäni osa-alueilla. Kun haluan voida paremmin, aloitan syvävenyttelyn, oil pullingin ja kuivaharjauksen samalta istumalta. Kärsivällisyys ei suoranaisesti kuulu hyveisiini.)
Olen taas samassa jamassa. Hyllyillä on tuikkua, täkkiä ja askartelutarviketta yhden leirikoulun tarpeiksi. Ei niin paljon kuin vielä pari kolme vuotta sitten, mutta liikaa yhden ihmisen omistettavaksi. Sanomattakin lienee selvää, että vuotuinen kertarykäisyni ei toimi. Pois silmistä, pois mielestä -taktiikka on osoittautunut liian helpoksi ollakseen toimiva. Tavaramäärä siirtyy sisään ja ulos intervallina, hitaasti kertyen, nopeasti häviten. Ja niin sitä ihminen huijaa itseään.
Tästä johtuen tarrasinkin syöttiin välittömästi, kun ystäväni mainitsi ohimennen Tavara päivässä -projektista. Homman pointtina on luopua yhdestä tavarasta vuoden jokaisena päivänä. Vähemmän tavaraa, pikku hiljaa, päivä kerrallaan.
Usein parhaat asiat vaativat astetta enemmän aikaa ja aivoja. Siihen haluan uskoa tässäkin asiassa: on paljon helpompaa kaapia kassit pullolleen parissa tunnissa kuin nitkutella tuijottaen kuukausikaupalla omia tyhmyyksiään tavarakekojen muodossa. Ja juuri siksi tarvitsen tätä - projekti laittaa punnitsemaan omaa, usein puhtaasti tahtoon perustuvaa ostokäyttäytymistä. Kuten sitä, minkä takia yhdellä ihmisellä on kymmeniä kynsilakkoja. Tai minkä takia yhden henkilön taloudessa on kuviteltu tarve kuudelletoista kahvikupille.
Asuntoni lattialle on parkkeerattu läpikuultava muovilaatikko. Sisustuselementtinä ruma, ja juuri siksi tehtäväänsä täydellisen sopiva. Sen uumeniin sujautan seuraavan vuoden ajan tavaran toisensa jälkeen, yhden jokaista päivää kohden. Kuukauden vaihtuessa laatikko tyhjennetään, ja homma alkaa alusta. Tavarat myydään, lahjoitetaan tai vaihdetaan tarpeelliseen.
Tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa projektista ennen sen alkua, mutta kiireiden takia kirjoitan siitä nyt, kuukausi sen alkamisesta (kuvassa toukokuun tavarat). Toistaiseksi ylimääräisen tavaran löytäminen on ollut turkasen helppoa ja laatikko täyttynyt varsin vaivatta. Kuukausien kuluessa tavara vähenee, ja luopuminen ei ehkä käykään enää käden käänteessä.
Huomaan kuitenkin jo nyt hienoista muutosta ajattelutavassani: kauniit turhat tavarat ovat tosiaan vain ja ainoastaan kauniita, turhia tavaroita. Eivät sen enempää.
Vaikka muuttaisinkin ensi kuussa siihen puutaloon jonka villiintyneessä puutarhassa pidettäviin juhliin olen hankkinut kaappikaupalla kauniita posliiniastioita, ei niitä ole mitään järkeä säilyttää pienen yksiön kaapistoissa. Tavara ei tästä maailmasta lopu - tarpeen vaatiessa löydän kyllä astiat vaikka koko korttelin kattaviin juhliin.
Joskus hankalinta on luopua haavekuvista. Mutta mitä enemmän uskaltaa päästää irti, sitä enemmän tilaa vapautuu. Parhaita ovat ne hetket joina huomaa tajunneensa jotain oleellista koko hommasta. Kuppi josta en vielä alkukuusta halunnut luopua, siirtyi loppukuusta laatikkoon yhdellä käden heilautuksella. Eikä tuntunut missään.
Mielenkiinnolla odotan, mitä laatikko sisäänsä kerää tulevien kuukausien kuluessa. Instagramiin päivittyy projektin välikatsauksia, ja mikäli teitä kiinnostaa, voin kirjoittaa hommista myös blogiin.
Ruotsinopettajani sanoi joskus, että ihminen oppii vieraskielisen sanan toistamalla sen tuhannesti. Toivon, että kolmesataakuusikymmentäviisi toistoa riittää opettamaan minulle jotain oleellista tavaran ja tarpeen suhteesta toisiinsa. Saas nähdä.
Laura