Me muutettiin asumaan kaupunkikaksioon viime vuoden syksyllä. Vaikka keskustan vilinä ja alakerran tatuointi/kattofirma/kopiointikauppa (mikä?) välillä pistää maalaislapset ahdistumaan, on tästä asunnosta tullut koti ja kodista niin rakas. Tänne on ihana tulla (varsinkin melko rankan Tahko reissun jälkeen, johon palaan kyllä tarkemmin). Täälä asustaa mun lisäks mun lempipoika ja rakkaus ja turvallisuus ja se, että saa olla oma itsensä. Täälä katotaan välillä koko päivä Netflixiä ja syödään riisikakkuja, siivotaan hulluina, nukutaan hyvin ja välillä huonosti, kiukutellaan, pussaillaan ja nauretaan. Ja välillä lauletaan ja soitetaan. Tästä on tullut tosi paljon meidän oma.
Meillä repsottaa olkkarin verhot, viltti on myttyrällä ja tyynyt vähän miten haluaa. 
Etummaisen maton tarina: Oli molempien vapaapäivä ja lähdettiin käymään autolla kaupassa. Tien toisella puolella olevan kirppiksen ulkopuolelle oli tuotu myyntiin huikee punainen pöytäsetti. Kauppareissun jälkeen menin tutkimaan pöytää joka osoittautuikin ihan liian matalaks. Bongasin kuitenkin tämän maton. Juoksin kotiin kysymään pojan mielipidettä matosta (kuvailin sen kutakuinkin näin: sellanen beige jonka tyylisistä et oo oikein tykänny mutta tää on tosi kiva!!). Juoksin siunauksen saaneena takaisin kirppikselle, löin tiskiin 15 euroa ja kannoin ison maton onnellisena kotiin. En väitä etteikö kuosit vähän tappelis, mutta nyt ollaankin meillä.
Ja maisema ikkunoista pysyy muuttumattomana vuodenajasta toiseen. Tai no ei. Jouluna ikkunoihin ja parvekkeille tulee jouluvaloja. Ehkä yhdet. Kokoko kerrostaloon. Eli joo, muuttumattomana pysyy.
Vaikka keskustassa asuminen ei pitkällä juoksulla ole yhtään mun juttu, täällä tykkään olla. Nyt. Me ollaan rakennettu koti valkoisen kerrostalon kolmanteen kerrokseen jossa on keltainen parveke. Jossa lattia narahtelee ja vessaan kuulee miten jossain asunnossa mies laulaa suihkussa. Ja miten naapurin poika lähtee arkisin töihin joka aamu 6.39.