Keväämmällä harmitti
kun mies pelasi.
Oikeasti siis harmitti
kun en saanut huomiota.
Olisin sitä silloin kaivannut.
Ja tarvinnutkin.
Riidan jälkeen
oli vähän hankalaa.
Mies ei oikein pelannut.
Mä koetin sanoa et pelaa vaan.
Anteeksi et kiehahdin.
Tuntui pahalta.
Mut jotain hyvää siitä seurasi.
Mä tiedän nyt
et mies pelaa perjantaisin.
Mä olen saanut padin käyttööni.
Joten voin sohvalla katsoa sarjoja.
Seikkailla Lilyssä.
Oleilla.
Mies voi pelata.
Mulla ei ole tylsää.
Ja mies on opetellut
huomioimaan mua pelin aikana.
Keittää teetä.
Tekee leipiä.
Käy antamassa suukon.
Pelaa vähemmän kun mä olen täällä.
Mä olen opetellut
et kun tupsahdan tänne
niin mies saa pelata.
Ajoitan hakemiseni siten
että mies saa aloittaa pelin
silloin kun on sopinut.
Tähän auttaa sekin
että mies kertoo sopineensa pelaamisesta
joten en tietämättäni pilaa sen pelisessiota.
Kannattiko siis sanoa?
Ikävä kyllä kannatti.
Riita pelaamisesta sai
meidät tekemään kompromisseja.
Mut pahalta se tuntui.
Ja vieläkin tuntuu omat sanomiset.
Erityiskiitos Norpalle pelaamiskommentista.
En ole alkanut pelata miehen kanssa.
Mutta kyselen peleistä.
Saan vastaukseksi jotain mitä en ymmärrä.
Mut kuuntelen.
Osallistun.
Luultavasti vain sillä on väliä.