Lapsista usein sanotaan, että hiljaisuus ei tiedä hyvää. Että aina jos on liian hiljaista kannattaa huolestua, koska laps on todennäkösesti jossain pahanteossa tai muussa eiiiiiiih-puuhassa. Oon tässä viime aikoina huomannut, että se ei pidä paikkaansa. Yleensä kun on hiljasta, M istuu lattialla selailemassa kirjaa tai nojailee keskittyneenä sohvaan vertaillen tutteja toisiinsa. Sen sijaan kun toisesta huoneesta kuuluu iloinen "ädlädlädlää, taataataataataa, kjähkjähkjäh, ooooh, täätäätäätää" ja muita riemunkiljahduksia, kannattaa käydä vilkasemassa. Hetki sitten siivottu lastenhuone kun saattaa olla koristeltu ripottelutyyliin hyllyiltä, laatikoista ja kaapeista löydetyin tavaroin.
Huoh. Että kysyn vaan, miten ihmeessä oikeesti siistit ihmiset kestää asua lasten kanssa samassa talossa menettämättä hermojaan, ööh, aina?