Poikkeustila perheessämme siis jatkuu. Juuri kun eilen hehkuttelin hyvää mieltä siitä että vihdoin meillä alkoi 'melkein normaali arki' niin viime yönä aamun juuri sarastaessa heräsimme miehen kanssa tulikuuman patterin vierestä. O-ou. Eikun lääkettä vaikeroijalle ja miettimään 'Mites nyt?'
Emme voi jättää sairasta lasta isosiskolle ja onhan hänellä luku-urakkakin. 'Kumpikos jää?' -kumpikaan ei oikein voisi mutta periaatteessa minun oli kuitenkin monesta syystä yksinkertaisempi, tällä kertaa.
Visiitti sairaanhoitajan luona, pikainen kauppakierros ja pannu täyteen kahvia.
Niinpä vietän tässä kolme rokulipäivää, nytkin sylissä nuokkuvan, sairaan lapsosen kanssa. Ja sitten heti putkeen onkin saman verran vapaita. Että kyllä tässä oikeasti saa odottaa näköjään sitä hetkeä kun pääsen työn rytmiin ihan kunnolla kiinni.
Kevätkin loppui kuin seinään kun ulkona sataa taivaan täydeltä lunta, että keskitytäänpä nyt vaan ihan täysillä tähän pikku potilaaseen.
Sairastamatonta arkea/ ja kevättä/ kovasti odotellen,
Minna/lts
