Aina silloin tällöin kaipaan elämää Kreikassa. Kaikkea sitä venyvää ja aurinkoisen epävarmaa.
Kaipaan kotikatuni ihmisiä. Vitivalkoisen lämpiminä paistavia arkiaamuja. Seesamirinkeleitä, kahvia ja leipomojonoja. Rasvan polttamia paperipusseja. Lähikauppaa jonka hedelmävaa'an edessä jouduin aina pyytämään apua.
Kaipaan pitkäveteisiä bussimatkoja paikallisten rannoille. Ruman näköisiä hedelmiä. Korneja muovilautasia ja naisten korkeita korkoja.
Kaipaan ihmisiä jotka tulivat liki ja puhuivat vaikka näkivät että jotain oli kesken. Kaipaan liian suoria kysymyksiä. Törkyistä satamaa ja koleita talvikuukausia. Kirkasta, pilvistä valoa. Kylää, joka on vesiputouksen takia aina sumuinen.
Kaipaan pahvisia bussilippuja, kermanvärisiä rakennuksia ja kaikkien suurpiirteistä otetta kaikkeen. Lakkoihin, jouluun ja tapaturmaisiin kuolemiin.
Kaipaan kioskeja, kenkäkauppoja ja skoottereiden ääniä. Pahoja karkkeja ja hyviä kalaruokia. Hiekkaa laukkujen pohjalla.
Viimeisenä viikonloppuna ajoin taksilla keskustan halki yöllä kotiin. Joku onneton oli juuri tuntia aiemmin hypännyt hotellin parvekkeelta alas ja kuollut katuun. Elettiin talouskriisin pahinta piikkiä. Taksikuskin kertomuksessa oli häivähdys epätoivoa, ilmeestä heijastui pelko. Sanoissa oli myös aimo annos paikallista dramatiikkaa. Mietin, missä hän nyt mahtaa olla. Onko huoli jämähtänyt hänen kasvoilleen.
Kerran keskellä pahinta iltapäiväruuhkaa bussikuski iski jarrut pohjaan keskellä vilkkainta katua. Kuului tööttäys, bussin etuovet aukesivat, ja ravintolasta ampaisi poika tuomaan kebabia kuskille. Toimituksen jälkeen matka jatkui, eikä kenelläkään ollut mitään sanottavaa.
Kaipaan pitkiä viikkoja ja keikkuvia terassituoleja. Ristinmerkkejä ja arkista uskoa. Rappukäytävissä päivystäviä naapureita ja kukkalähetyksiä.
Kaipaan kaikkea tätä niin että päässä jyskyttää ja itkettää hyvällä tavalla.
Laura