Nyt se on tehty. Maailman kamalin muutto on takana, kaikki laatikot purettu, tavarat jotakuinkin oikeilla paikoillaan, telkkari viritetty niin, että ollaan palattu vanhaan rytmiin Netflixin kanssa, pankkitili avattu ja lähipuistot löydetty.
Maanantaina aloitan työt, yhdeksän viikon työttömyyden jälkeen. Sain muutamankin tarjouksen, mutta lopulta päädyin ottamaan työn, joka menee ajallisesti hyvin yhteen opintojen alkamisen kanssa, mutta joka on mahdollisimman huonossa paikassa työmatkaa ajatellen. Etsin vielä parasta reittiä, mietin miten selviän ilman pahoinvointia ja kokeilen minkä verran voin tehdä töitä kahden tunnin matkalla työpaikalle. Päätin sopeutua, koska itse työ ja projektisuunnitelma jonka sain eteeni innostavat niin paljon ja aidosti pidän uusista työkavereistani.
Juoksin eilen pidemmän lenkin, kummankin lähipuiston ympäri, ja huomasin että talvi taitaa olla jo ohi, vaikka vielä toissaviikolla Oxfordissakin satoi lunta ensimmäistä kertaa vuosiin.
Karkkitehtaassa on valtavasti tilaa, lautalattiat (!) ja kauniita huonekaluja. Suunnittelijaystävä, joka asunnon omistaa, jätti jääkaappiin shampanjaa ja seinille kauniita tauluja. Muuttofirma pakkasi keittiön Brysselissä neljään laatikkoon, joita purkaessa pääsin sukeltamaan valtavaan paperivuoreen. Ei ollut yksikään muki tai viinilasi rikki.
Keskiviikkona olin vuoronperään peloissani, innoissani, onnellinen, pettynyt ja surullinen. Olin ensimmäisessä yliopistohaastattelussa kauniilla kampuksella, kuljin bussilla hakemaan Toisen töistä Big Benin takaa (loistava tekosyy olla turisti) ennen iltaa vanhojen ystävien kanssa, jotka kaikki asuivat Brysselissä vielä viime kesänä kun edellisen kerran oltiin yhdessä. Nyt kun mekin ollaan muutettu, koko vanha kööri on kanaalin tällä puolen ja toisten Brysselin inhoon on päässyt mukaan hippunen nostalgiaa.
Kotimatkalla sain sähköpostia, että kaksi viidestä yliopistosta on hylännyt hakemukseni, eli ei ostetakaan kotia Oxfordista. Itkin pettymystä yhden yön, koska salaa meistä kumpikin haaveili kodista kanaalin varrella kauniissa, rakkaassa Oxfordissa. Aamulla muistin, että vielä on kolme vaihtoehtoa auki, eli ehkä sittenkin pääsen opiskelemaan syyskuussa.
Nyt on vielä viikonloppu aikaa hengailla kotona, syödä hyvin ja neuloa lisää sukkia kaikille, jotka niitä eivät edes pyydä.