Ajoin eilen elämäni ensimmäisen peltikolarin. Olin tien päällä jo yhdeksättä tuntia, alle kahden kilometrin päässä kotoa ja väsynyt. Yrityksestä huolimatta olin ruuhka-aikaan saapumassa Brysseliin, jonotin kiltisti tunnelissa ja mietin jo minkä oluen tilaan kunhan saan auton parkkiin ja tapaan Toisen, kun yhtäkkiä edellä ajava auto löi jarrut pohjaan enkä ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti. Autossa lentävistä tavaroista huolimatta törmäys oli pieni, eikä toisen auton pientä peltivauriota lukuunottamatta kellekään käynyt mitään, mutta viimeiset kilometrit, ja hyvä tunti sen jälkeenkin, itkin hysteerisesti.
Johan tää tammikuu olikin loppumassa liian positiivisesti!
Sen sijaan että olisin nauttinut viimeisestä kuukaudestani Brysselissä, olen viettänyt eniten aikaa Oxfordissa ja Lontoossa. Ravannut työhaastatteluissa ja asuntonäytöissä, käyttänyt liikaa aikaa ja rahaa edestakaisin junailuun ja unohtanut valmistautua henkisesti muuttoon, josta on enää kaksi viimeistä etappia jäljellä (ajaminen Oxfordiin ja helmikuun puolessavälissä Lontooseen).
Onneksi tänään, kun kutsuin kaikki Brysselin ystävät, jotka täällä vielä asuvat, viimeistä kertaa kaljalle, saan kertoa hyviä uutisia: miulla on jo yksi työtarjous ja odotan uutisia vielä paremmasta työpaikasta, helmikuussa on ensimmäinen yliopistohaastattelu ja kahden viikon päästä muutetaan uuteen kotiin. Kaikki tähdet ja muut julkimot olivat oikeissa asemissa, kun kuultiin täydellisestä kodista Itä-Lontoossa vanhassa karkkitehtaassa. Karkkitehtaassa (!) odottaa kaksi makuuhuonetta, lautalattiat ja robotti-imuri.
Lauantaiaamuna ajetaan Toisen kanssa Calaisiin, sieltä lautalla Doveriin (kuvassa) ja Doverista Oxfordiin. Kolmen päivän päästä asun Englannissa ja siihen asti tottelen Toisen äidin neuvoa, kun jätän jäähyväisiä tälle kotimaalle: