Maailma olisi eksoottisia paikkoja pullollaan. Olisi Karibian saaria, Väli-Amerikkaa, Kaukoitää, Euroopan vanhoja kaupunkeja ja ihan meillä Yhdysvaltojen sisälläkin hienoja paikkoja vaikka kuinka paljon. Tämän takia ihmiset toisinaan kummastelevat, että miksi ihmeessä kaikista maailman kolkista minä päätän matkustaa joka vuosi sääskien syötäväksi Suomeen. Ja kyllähän se kieltämättä huvittaa välillä itseänikin, että valitsen leudossa tuulessa heiluvien palmujen sijaan vaihtelevilla sääoloilla varustetun kotimaani ja sieltäkin sen kaikkein syvimmän perämetsän - pienen syrjäkylän sieltä, missä kukaan ei tiennyt elämää olevankaan.
Tätä ei kai voi ihan täysin ymmärtää ennen kuin on itse asunut kaukana kotimaastaan, eivätkä kaikki ymmärrä sitä sittenkään. On paljon ulkosuomalaisia, jotka eivät käy Suomessa kuin harvakseltaan ja silloinkin vain, koska joku lähisuvussa on syntynyt tai kuollut. Kun maailma vie mennessään, ei välttämättä jää jäljelle suurtakaan mielenkiintoa tätä pohjoista takapajulaa kohtaan. Mutta minulla on napanuora vielä tallella. Vaikka asuisin missä, matkaisin minne, on se ensimmäinen kotini aina täällä. Näissä maisemissa, metsissä, pelloissa ja järvissä, pienissä lähiöissä, kotipihoissa ja kapeissa teissä, siinä mikä on Pohjois-Pohjanmaan taivaan alla. Ei tämä maailman paras paikka ole, mutta täältä minä olen kotoisin eikä se muuksi muutu.
Kaiken maailmalla vaeltelun, jättimäisten ostoskeskusten, kuusikaistaisten moottoriteiden, vieraiden kielten ja eksoottisten ruokien jälkeen tuntuu hyvältä palata hetkeksi tänne, missä kaikki on tuttua, ihmiset puhuvat omalla murteellani ja lautaselle ilmestyy ruokaa, josta tiedän miltä se maistuu.
Sen takia minä tänne aina palaan. Tänne, minne ensimmäinen pala sydämestäni katosi.
