on vanhemmuus. Jokapäiväistä, ei viikonloppuvapaita tai lomia. Välillä hyvin turhauttavaa, toistoa, toistoa, toistoa, määräyksiä ja käskyjä. Se on jatkuvaa päivystystä, ei työvuoroja. On jaksettava, vaikkei jaksaisi tai huvittaisi. Jos käy raskaaksi, ei voi jättää eroanomusta tai odottaa potkujakaan. Vaikeissa tilanteissa on vain jotenkin pärjättävä ja yritettävä ratkaista ongelma, sitä ei voi jättää kenellekään muulle. Välillä se on tasapainoilua sen näkymättömän hienon rajan tuntumassa ja heikoilla jäillä olemista, välillä kaikki hiekkaan piirretty huuhtoutuu mereen, ja saa aloittaa taas alusta. Jatkuvasti on luvassa uusia haasteita ja uusia asioita opittavaksi. Onneksi on myös maailman paras työpari, jonka kanssa voi neuvotella, jos ei itse enää keksi mitään. Tai antaa vastuu hetkeksi toiselle. Kaikilla ei ole edes sitä työparia, eikä edes lähimpiä työkavereita, joilta kysyä tai saada apua.
Mutta.
Se on myös maailman paras työ. Sitä on suunniteltu ja odotettu innostuneesti alkavaksi. Se on kestänyt jo 7 vuotta, pisin työni. Palkkaa tulee joka päivä, joskus vaikka kuinka paljon ja välillä tuntuu, ettei oikeastaan lainkaan. Mutta kuitenkin se on työ, jota ei koskaan haluaisi jättää. Joskus siitä työstä haluaisi vähän lomaa, jos joskus sitä saakin pari päivää. Mutta voi kun sitä jo kaipaakin kesken lomaa. Välillä taas tuntee sellaista onnistumisen tunnetta ja iloa, jota ei mistään muusta työstä saa. Samoin se muuttuu koko ajan paremmaksi, vastavuoroisuutta on enemmän ja seuraa. Lisäksi tässä työssä pääsee osaksi aivan uutta maailmaa, uusia kokemuksia ja oivalluksia. Missään muussa työssä ei saa niin paljon nauraa, iloita, ilahtua ja olla ylpeä saavutuksistaan. Tuntea kaikkia tunteita. Mikään muu työ ei anna niin paljon rakkautta takaisin ja hyvää mieltä, joka päivä.
Rakas tyttöni, olet ainutkertainen, säilytä innokkuutesi, suloisuutesi, iloisuutesi ja uteliaisuutesi. Rohkeutta ja uskallusta toivon sinulle ja että saisit olla onnellinen ja aina oma itsesi.
