Jos minulta olisi kysytty kymmenen vuotta sitten, voisinko kuvitella joskus asuvani ulkomailla, olisin aika varmasti vastannut kieltävästi. Vain jonain nousuhumalan villitsemänä hetkenä olisin saattanut heittää ilmaan flirttailevan ehkän – mutta senkin täysin katteettomana lupauksena. Vaikka mieheni kanssa kemiat tuntuivat tavatessamme kulkevan aina kuin tanssi, säilytin epäilykseni kaukosuhteen toimivuutta (per se) kohtaan hyvän tovin. Tarvitsin aikaa sulaakseni ajatukselle edes teoriatasolla, mutta lopulta villistä kortista tulikin käytännön kysymys, ja tunteiden siivittämänä siihen oli tehtävä myös käytännöllinen ratkaisu.
Minulla oli varsinkin alussa monia erilaisia ennakkoluuloja ulkomailla asumista kohtaan, suurin osa juontanut juurensa lähinnä siitä, etten vain osannut kuvitella, miten muulla tavoin [kuin Suomessa ja oman osaamiseni piirissä] asiat voitaisiin hoitaa. Ja enkä myöskään jaksanut kuvitella, sillä suurimman osan aikaa elämästäni ei ollut mitään syytä moiseen kuvitteluun.
Luxemburgiin muutettuani kuvitelmista oli kuitenkin aika tehdä jotain konkreettisempaa. Täällä asuva suomalaisystäväni oli muuttanut Luxemburgiin sen verran nuorena, että oli opetellut aikuiselämän byrokratian vasta täällä. Mieheni taas oli muuttanut omasta kotimaastaan Hollannista jo sen verran aikaa sitten, että ”Luxin” proseduurien yksityiskohdat olivat ehtineet unohtua ja ennen kaikkea muuttua – ja vertailupohjana oli tietysti myös eri maa. En ymmärtänyt paikallisia termejä millään kielellä - edes suomeksi, koska käsitteet ja käytännöt olivat lähtöjään erilaiset kuin Suomessa.
Ei auttanut muu kuin palastella eri arjen osa-alueita pienempiin eriin, ja ottaa yksi kerrallaan selvää, miten asiat hoituvat. Lähtökohtana kaikelle oli joka virastossa tarvittava asumistodistus, jota varten tuli esittää Helsingin maistraatista tilattu ranskankielinen virkatodistus, joka toimi syntymätodistuksen korvaajana (kuka sellaista Suomessa edes omistaa?), ja jonka perusteella paikalliseen väestörekisteriin kirjattiin omien tietojeni lisäksi myös vanhempieni tiedot syntymäpaikkakuntia ja äidin tyttönimeä myöten.
Puhelinsopimukseen tarvittiin pankista paperi, joka todistaa, että minulla on tilinumero Luxemburgissa – muutoin olisi pitänyt soitella ja striimailla prepaid-liittymällä. Tilinumeron taas saadakseni jouduin esittämään pankille asumistodistuksen lisäksi työsopimuksen - eli piti saada myös työpaikka vakuuttaakseni, että tilille on tulossa rahaa myössäännöllisesti. Viikko tilinavauksen jälkeen pankista tuli kirjattu kirje, jossa pyydettiin uutta, passin allekirjoitusta vastaavaa nimmaria. Tiliä avatessani olin hutaissut sopimuspapereiden (joka sivun, come on!) alakulmiin vain jotain, joka etäisesti muistutti muutamaa nimessäni esiintyvää kirjaint, niin kuin Suomessa aina teen. Jouduin harjoittelemaan tuntitolkulla parikymppisenä harkituin liikkein kirjaamaani allekirjoitusta (jonka olin tehnyt aikana ennen kuin sitä joutui jatkuvasti johonkin rustaamaan) saadakseni passia vastaavan nimmarin onnistumaan ja pankin suostumaan pankkikortin luovuttamiseen.
Niin omituiselta kuin nuo käytännöt kaikki silloin tuntuivatkin, muutamassa vuodessa niistä ehtii tulla jossain määrin itsestäänselvyyksiä, ja menen joka ikiseen [itselleni uuteen] virastoon aina passin, kela-kortin, asumistodistuksen ja työsopimuksen kanssa. Tajusin jopa harjoitella allekirjoitusta uuteen passiini, kun sukunimeni oli muuttumassa. Treenasin yhdistelmänimen eri versioita varsin perusteellisesti, hollantilaiseen tapaan miehen sukunimi ensin, sitten vasta suomalaisia juuria edustava tyttönimeni. Lopulta Suomen maistraatti oli kuitenkin sitä mieltä, että ellei tämä nimiyhdistelmä ole virallisesti muussa maassa kirjattu (eikä se ollut), tuli tyttönimen tulla sittenkin ensin.
Se oli sinänsä pieni takapakki – varsinainen haaste siitä tuli sitä uutta passia hakiessani, kun tajusin vasta suurlähetystön luukulla passihakemusta jättäessäni, etten ollut harjoitellut uutta yhdistelmää ollenkaan. Haalin odotushuoneen kaikki Suomi-esitteet, jossa oli riittävästi tyhjää tilaa marginaaleissa ja raapustelin erilaisia versioita metalliketjun päässä roikkuvalla kynällä sillä aikaa, kun virkailija kävi ottamassa kopioita hakemuspapereista. Hikoilin tajutessani, että oli pakko keksiä joku versio, jonka voin varmuudella sutaista uudelleen samanlaisena, kun pitää mennä taas pankkiin tai muuhun virastoon. Hätäännyksissäni turvallisimpana vaihtoehtona kirjoitin tyttönimeni tavalliseen tapaan - ja perään miehen sukunimestä vain ensimmäisen kirjaimen, niin taiteellisesti kuin vain taisin. Olin lopputulokseen varsin tyytyväinen – mieheni ei ihan niinkään..
Toisaalta täällä nimestä on tullut muutenkin vähän joustavampaa perustietoa kuin mihin olin aiemmin tottunut. Luxemburgin valtion virastot pitävät kirjeenvaihdossaan aina yhdistelmänä sekä henkilön tyttönimen että uuden sukunimen – niin että suomalainen sukunimeni esiintyy papereissa pääosin kahdesti joka tapauksessa – olen ikään kuin ”Virtanen-Smith-Virtanen”. Vakuuttava yhdistelmä. Ne tahot taas, jotka eivät vaadi passia rekisterinsä perustamiseen, kirjoittavat jonkun nimistäni aina väärin, lisäten lausumista tukevia aksentteja tai nimen ”normaalimmaksi tekeviä” ylimääräisiä cee tai dee-kirjaimia.
Kumpikin sukunimistäni on kuitenkin sen verran hankala paikallisesti, että vaikkapa ravintolan pöytää varatessa on helpompi turvautua etunimeen. Jotta tarjoilija osaisi kirjoittaa etunimeni oikein, nimen Irene lausuminen ranskalaisittain aavistuksen brittikorostetun englannin seassa kuulostaa aina yhtä naurettavalta. Varsinkin kun joudun aina etukäteen röhäisemään kurkkuni selväksi, jotta saisin sorautettua ärrän (muka-)ranskalaisittain. Fail.
Mutta otetaan se nimi täällä toisaalta myös hyvin vakavasti. Leimattuihin papereihin ja niihin liittyvään byrokratiaan jo hieman tottuneena en jaksanut kummastella (tai varsinkaan protestoida) sitä, että lapsen nimi pitää ilmoittaa paikalliseen väestörekisteriin jo viiden päivän kuluessa syntymästä. Ellei sitten halua hätänimeä tämänhetkisen suurherttuan [Luxemburgin hallitsijan] tai edellisen suurherttuattaren mukaan, kuten huhun mukaan tehdään, jollei muuta nimeä ole ilmoitettu aikaraamien puitteissa.
Siispä päätimme nimen hyvissä ajoin etukäteen tietäessämme, että maailmaan oli pian tulossa pieni poika. Emme edes jättäneet mitään puskuria sille mahdolliselle tunteelle, ettei lapsi olisikaan nimensä näköinen. Kun tiesimme, ettei aikaa jahkailulle olisi, oli nimi meidän puolestamme päätetty, ja poika alkoi näyttää nimensä näköiseltä ensi hetkestä alkaen.