Syystä tai toisesta meidän piha on tänä talvena kelvannut pihaleikkeihin kymmenen kertaa paremmin kuin aiempina vuosina. Lieneekö kyse valaistuksen parantumisesta, kateutta aiheuttavasta iglusta vai lasten iän lisääntymisestä - vai ihan jostain muusta syystä?
Sama huima lumikolauspaikka on ollut meillä aiempinakin vuosina, tosin viime vuonna (täytyy myöntää) se ammotti lumettomuuttaan. Mutta tänä vuonna lunta on tullut taas omiin ja naapurien tarpeisiin ja juniorit keksivät, kuinka mahtavia leiskaisuita lumivaraston päältä voi hypätä rinteen alalaitaan. Tällä harjoittelun määrällä voin ennustaa Suomen pituushypyn yllättävää nousua parin olympiadin päähän, kultaa ja kunniaa on tiedossa Kerttusen veljeksille.
Meidän perheen puupäätarhurin on pitänyt vaimentaa useaan otteeseen pään sisällä kiljuvat kiellot hypätä kartiovalkokuusen päälle (tuo pieni tupsu, joka törröttää lumen keskeltä) tai käyttää näsiän varsia (nuo risut siinä toisella puolella) hyppypoterosta poispääsyyn. Nieleskelen tyhjää ja toistelen itselleni mantraa piha on kaikille sekä ikuistan talven iloisimmat hetket kännykkään. On taas lumien sulettua jotain, mitä muistella ja mistä kertoa lastenlapsille tarinoita (mikäli sellaisia siunaantuu).
Kymmenen minuutin päästä kuvaamisesta keräilen katkenneet oksat talteen, kaivan pakastimesta hernepussin tärähtäneeseen polveen ja tarkkailen päänsä lyönyttä junioria mahdollisten aivotärähdyksen oireiden varalta. Kyllä, piha on kaikille ja huomenna myllätään siellä taas uudelleen.
Kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi.