Olen asunut viimeiset vuodet kahdessa kaupungissa.
Viisi vuotta sitten keväällä yllätin itseni hakemalla opiskelemaan Oulun yliopistoon. Kävin pääsykokeissa ja kesällä sain paksun kirjeen postissa. Elokuun lopulla muutin opiskelijasoluun, josta tieni on kulkenut mutkien kautta nykyiseen kotiini.
Ennen Oulun aikoja olin asunut nelisen vuotta Turussa. Siellä olin opiskellut, tehnyt töitä ja tutustunut uusiin, ihaniin ja jännittäviin ihmisiin. Turusta tuli kotini: elin ja hengitin Turkua. Mutta päätin kuitenkin lähteä pois, koska kaipasin vaihtelua, jotain uutta.
Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tutustuin kesäisen Aurajoen rannalla kiharatukkaiseen poikaan, ja vakiintumiseni oululaiseen identiteettiin koki kovan kolauksen.
Nyt, viidennen opiskeluvuoden kevään koittaessa tilanne on edelleen sama. Alun hairahteluiden ja epäröinnin jälkeen kiharatukkainen poika on edelleen rinnalla, Turussa. Oma arkeni, opintoni ja työpaikkani ovat 700 kilometrin päässä Oulussa. Eikä sillä, se kaikki on yleensä ihan ok.
Mutta viime aikoina minua on yhä enemmän häirinnyt kotipaikattomuuteni. En ole oululainen, koska näiden vuosien aikana en ole kotiutunut sinne kovinkaan hyvin. Oulu on kaunis ja se on antanut minulle paljon, mutta se ei ole täysin sitä, mitä kaupungilta haluan.
Enemmän olen turkulainen, sydämeltäni sitä aina. Rakastan jokirantaa, puistoja ja Turun höpsöä yöelämää. Naurettavasti kaipaan kaikkia tuttuja pitserioita ja pyöräilyjä pitkin kaupunkia autoja väistellen. Ilahdun fiineistä rouvista Herkussa ja vielä fiinemmästä nuorisosta Cafe Artissa (ja tietty Suomen parhaasta kahvista). Mutta voinko olla turkulainen, jos elinvuosistani lyhyimmän pätkän olen asunut siellä?
Epävarmuus omasta identiteetistä aiheuttaa sen, etten osaa olla oikein missään. Lomat Turussa ovat aina liian lyhyitä ja poislähtö on jatkuvasti mielessä. Oulussa olen vain opiskelemassa tai tekemässä töitä. En nauti siellä elämästä samalla tavalla, vaan ainoastaan suoritan tehtävän toisensa perään, jotta pääsen mahdollisimman pian pois ja lomalle etelään.
Ihania ja rakkaita ystäviä minulla on molemmissa kaupungeissa. Mutta ystävilleni olen jatkuvasti lähdössä.
Tai ehkä olen sitä vain itselleni.
Jatkuvasti lähdössä, enkä koskaan perillä missään