Ennen leikkausta juteltiin koko perheen kesken, että topilasaikanani he joutuvat hoitelemaan kotihommat ainakin pari viikkoa ilman minun isommin osallistumistani ja kaikista asia oli itsestäänselvyys ja lupasivat näin toimia.
No - illalla kun hipsuttelin vessaan niin keittiö oli kuin hävityksen kauhistus, illallisastiat ja tiskit pitkin pöytiä ja tasoja jne. Automaattisesti menin ja aloin raivata asioita (sotkuiset keittiön pöydät nyt vain sattuvat olemaan mielenrauhalleni se ylitsepääsemätön kompastuskivi) ja pyyhin kahvi/maito/teeroiskeita pöydältä...
Kun mies tuli ärhentelemään, että en saa tehdä mitään vaan minun pitäisi sanoa heille, että he tekevät, minä menetin malttini tyystin ja varsin napakoin sanakääntein ilmaisin mielipiteeni siitä että nämä keittiöhommat pitäisi olla niin selkäytimessä jokaikisellä perheenjäsenellä, ettei niistä joka kerta erikseen kehoitusta tarvita.
Hetken ovensuussa pylväsjeesuksena seistyään Mies siirtyi olohuoneeseen telkkarin eteen ja kun siivottuani menin sänkyyn, kuittasi vain ohimennessään, että "olet ihan kuin äitisi".
Miksi tään pitää olla näin vaikeaa?