Vaihdoimme äskettäin autoa. Tapana kai on siirtyä näppärästä, söpöstä ja/tai vauhdikkaasta pikkuautosta järkevään perhemalliin kutakuinkin niihin aikoihin, kun perheenlisäys alkaa ilmoitella tulostaan - mutta me sinnittelimme Eddien kanssa liki 16 kuukautta ferrarinpunaisen Fiat 500:mme lumoissa. Myönnän: olin vähän turhan kiintynyt elottomaan esineeseen. Ensimmäinen autoni, itse valitsemani. Meidän Flavia, pieni, pyöreäposkinen, temperamenttinen italiattaremme, hottiksen Strictly-tanssija Flavia Cacacen mukaan nimetty. Kyllä, autollamme oli jopa lempinimi...
Kieltämättä saatoimme vuoden aikana herättää hilpeyttä satunnaisissa ohikulkijoissa ahtaessamme Eddieä turvakaukaloineen etuovesta takapenkille ja lastaamalla sen jälkeen takapenkin ja -kontin piripintaan viikonloppureissukamoja. Mutta on kuulkaa nykyinen Cinquecento niin paljon tilavampi kuin aiheeseen vihkiytymättömien kuvitelmissa! Flavialla on meillä kulkenut niin parimetrinen joulukuusi kuin Ikea-kuorma poikineen (kiitos kattoluukun). Ja kyllä, turvakaukalon kanssakin takakonttiin mahtuu myös Bugaboo Cameleon ja viikonloppulaukut.
Flavia, älä jätä minua!
Mutta ei tuo pyöreäpiirteinen söpöläisemme tässä vaiheessa elämää mikään pysyväisratkaisu silti voinut olla. Moneen kuukauteen omat voimani eivät enää ole riittäneet runnomaan Eddieä turvakaukalossa etuovesta takapenkille, eli kahdenkeskiset äiti - lapsi -ajelut olivat teoriassakin mahdottomia. (Oma lukunsa on se, että olen varsin arka ajamaan Lontoon liikenteessä - harjoituksen puutetta.) Etupenkillä istuvien kyynärpäät kolisivat toisiinsa enkä saanut koipiani suoriksi turvakaukalon edessä istuessani.
Emmehän me oikeasti autoa ihan alvariinsa tarvitse: Suomi-kouluun, pihaostoksille, muutaman kerran vuodessa pidemmät reissut anoppilaan ja kälyn luo, jonne on hankala päästä julkisilla, välillä viikonloppureissuille kavereita moikkaamaan. Miehen ei ole mitään järkeä yrittää autolla töihin, kun julkisilla pääsee nopeammin, halvemmalla ja vähemmällä stressillä. Autoklubijäsenyydellä pärjäisi, jos olisi vähän meikäläisiä järjestelmällisempi autonvaraaja. Mutta me ei olla - ja niinpä kävimme vauvavuoden aikana muutamalla koeajelulla. Myönnän ykköskriteerini uudelle autolle olleen, että sen pitäisi olla yhtä hip kuin Viissatanen; onneksi Miehellä oli pidempi ostoslista. Hybridiä harkitsimme, mutta valikoima tuntui pieneltä ja kalliilta. Ehkä ensi kerralla.
Koeajoimme Fiat 500L:n eli Cinquecenton uuden venytetyn viisiovisen perhemallin, Mini Countrymanin, Ford S-Maxin - ja Nissan Qashqain, joka ei värähtänyt hip-listalla, mutta oli voittanut ties mitä perheautoarvosteluja. 500L oli OK, mutta perää pidennettäessä oli menetetty mallin sympaattinen pyöreys (myös etupäässä - miksi?); Countrymanissä Minin henki oli säilytetty paremmin, mutta cooliudesta olisi pitänyt maksaa liikaa. S-Max oli tilava ja ihan näppärä. Mies kuitenkin ihastui eniten Qashqain hinta-laatu -suhteeseen, arvostelumenestykseen, tilavuuteen ja ajettavuuteen - ja kun minä sain sanoa sanani kinuamalla autoon automaattivaihteet, jätti-ison kattoikkunan ja tyylikkään tummanharmaan värin (paras surkeasta valikoimasta), huokasin kerran kevyesti ja lykkäsin haaveen seksikkäästä perheautosta ainakin seuraavaan autonvaihtoon.
Onhan tuo nyt aika jumalattoman iso.
Niin meille sitten vihdoin pari viikkoa sitten (kaksi kuukautta alkuperäisestä toimituspäivästä myöhässä) kotiutui tuliterä asemetallinharmaa Nissan Qashqai. Automaattivaihteet, dieselmoottori, etuveto, sisäänrakennettu GPS, ai että. Järkevä perheauto järkevälle perheelle. Kaikilla tilaa vaikka pyörittää kissaa (anteeksi julma ja anglistinen kielikuva). Eddie sai samalla isojen lasten turvaistuimen, mistä lisää myöhemmin, ja on nyt huomattavasti tyytyväisempi matkustaja. Mikäs siinä, katsella möllöttäessä isosta kattoikkunasta pilviä ja puiden latvoja?
Minä taas - no, minä olen taas pyhästi luvannut harjoitella uudella autolla ja automaattivaihteistolla ajamista lapsi kyydissä ja opetella sen pirun taskuparkkeerauksenkin, jota ilman Lontoossa ei voi kuvitella autoilevansa. Totuuden nimessä Qashqai kyllä melkein parkkeeraa itsensä: on peruutuskameraa ja varoituspiippauksia joka suuntaan. Kunpa se ei vain olisi ihan niin iso...!
Mahtuu lapsi ja Ikea-kuorma, check.
Nyt ei enää puutu kuin lempinimi. Odotusaikana ehdotin autolle nimeksi Kassua, nyt auton ja rekisterinumeron nähtyäni sopivammalta tuntuisi Mr Big. Ei se mikään hiivatin citymaasturi ole, mutta jos Flaviasta olisi voinut kuvitella pyrähtävän ulos tyllihameisen Carrie Bradshaw'n, tuon takapenkkien tummennettujen lasien takana voisi hyvinkin istua itse Kiho.
Ollaanko siellä ruudun toisella puolella kaupunkiautoilun puolesta vai sitä vastaan?
***
After almost 16 months of squeezing the baby onto the backseat of a Fiat 500 through its front door, we recently bit the bullet and said a sad goodbye to our Flavia. Yes, we had even named our car... After test-driving a few cooler family cars like the Fiat 500L and the Mini Countryman and some that weren't as sexy but had scored well in reviews, it is a Nissan Qashqai that came home with us. Automatic, diesel, front-wheel drive, built-in GPS, parking camera; it nearly drives itself.