Kävin viime talvena kuvailemassa autiotaloa, joka on kaukana nykyisestä asutuksesta. Metsäautotietäkin piti ajella tovi ennenkuin talovanhus tuli näkyviin metsäisen mutkan takaa. Oli aivan hiljaista, aika oli pysähtynyt. Mietin, mihin asukkaiden matka vei, Miksei kukaan ei ole palannut katsomaan. Tuvan pöydällä oli kuppeja, sängyssä viltit ja tyynyt ja hiiret oli pitäneet kekkereitään siellä sun täällä.
Millaisia jouluja siellä oli ollut? Millaisia lapsia kasvanut? Pihalla oli romahtanut navetta ja pihasauna, melkein kuulin löylyn äänet...
Mitä meistä jää? Pihalla seistessä oli sellainen tunne, että siellä oltiin oltu onnellisia, työtä tekeviä, ahkeria ihmisiä. Hymyilytti, oli hyvä olla. Kun on pihalla seistessä sellainen olo jo, oli siellä varmasti eletty onnellista elämää. Varmasti työteliästä ja rankkaakin, mutta onnellista. Sitten mietin, miten me nykyiset ihmiset valitamme pienistä, uuvumme vähästä. Silloin ei ollut vara väsähtää. Oli jaksettava rankkaakin arkea, mutta silti oltiin aivan onnellisia. Mikä olis salaisuus siihen. Tuo talovanhus vetää minua monesti puoleensa, muistamaan onnellisuus, arjen ilot ja pienet onnelliset asiat. Siitä on tullut minulle pyhä paikka. Aina sieltä löytyy jotain uutta...
Kotona <3 kera kahvikupin.