Olen asunut pienessä yksiössäni kuukauden päivät. Olen kotoisasti kotiutunut. Olen elänyt nautiskellen. Olen löytänyt kodistani lempipaikkani, jossa istun [tulevat syys-] illat villasukat jalassa. On ihanaa lähteä töistä miettien: kotona voi vihdoin olla itsekseen. Juuri niin kuin haluaa, niin.
Olen nimittäin ollut harvinaisen sosiaalinen tämän kesän, sillä tuntuu, että kaikki ihmiset hajoavat ympäriltä johonkin suuntaan; yksi Helsinkiin, toinen Turkuun, taas yksi Helsinkiin ja muut siihen välille. Kaikki lähtevät omille teilleen, ja sitä haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan, mutta vallan kummallisesti onkin niin, että työt rajoittavat ajankäyttöä, niin ettei päivässä tunnu olevan riittämiin tunteja. Kuitenkaan ystäviään ei halua unohtaa ja on hiukkasen ponnisteltava, että ehtii kaikkea, ja sitä nimen omaan haluaa ehtiä, koska kohta ei ole enää mahdollisuutta yrittääkään, kaikkihan asuvat muualla. Siksi päivät ovat rajojaan myöten täynnä, vähän pullollaan toisen vuorokauden puolella, ja töiden jälkeen on mahtavaa, että kotona on pieni hetki aikaa itsellekin. Parasta on, että se hetki on omassa pikku kodissa omalla sohvalla omalla tavalla. Ihan parasta.
Ja, no, onneksi on kesä, jolloin päivää voi venyttää seuraavan puolelle, eikä se silti ole mistään pois.
