Lilou´s crush -blogin Herttamietti blogissaan asumisasioita, joista olen itse meinannut kirjoittaa jo monta kertaa aika samaan henkeen. Aloitin kirjoittaa Hertan blogiin kommenttia, mutta huomasin juttua riittävän ihan omaksi postaukseksi.
Meidän perheen tausta siis pähkinänkuoressa: asuimme yli neljä vuotta Tampereen ydinkeskustassa ja vuosien mittaan alunperin opiskelija-asunnoksi vuokrattu kaksio taipui melko kivuttomasti myös perheasunnoksi. Kuitenkin viime keväänä koimme tilan yksinkertaisesti loppuvan (ja kyllästyimme esimerkiksi siihen, ettei imuri mahtunut kaappiin, jos olimme ostaneet talouspaperia jättipakkauksen, sekä joka paikasta pursuili tavaroita). Aloimme etsiä kriteerilistan kanssa omistusasuntoa ja pian huomasimme, että listaan osittain vitsillä lisäämämme seikat olisivat ihan oikeasti saavutettavissa, jos olisimme valmiita vaihtamaan postinumeron kivenheiton päähän Tampereen rajasta. Sopiva koti löytyi ja niin me pakkasimme maaliskuun lopulla kimpsut ja kampsut ja muutimme Tampereen naapurikuntaan.
Tässä kuvassa käppäiltiin aika hymyileväisinä eräänä aamuna hotelliaamupalalle Ilvekseen, enää näitäkän ei tule harrastettua ihan sormia napsauttamalla
Ne omat vitsikohtani kriteerilistassa olivat (tuossa vaiheessa olin vielä ilmoittanut, että neljä kilometria keskustaan olisi sitten maksimi) oma piha tai parveke, sauna, takka ja vähintään 75 neliötä. Saimmekin kaiken tuon ja vielä vähän ekstraakin, paitsi että se kilometrimäärä melkein nelinkertaistui. Olen edelleen joka ikinen aamu onnellinen, kun nousen vain sängystä ja avaan koiralle takapihan oven. Näin me saamme syödä rauhassa aamupalan ja vasta sitten on aika lähteä koiran kanssa aamulenkille, luksus, jonka kaikki kerrostalossa koiran kanssa asuneet varmaan ymmärtävät. ;) Olen iloinen kokkaillessani, kun laskutilaa on enemmän kuin tiskikoneen verran, eikä osaa astioista täydy säilyttää vintillä. Tavaroille löytyy vihdoin omat paikkansa ja kotikin alkaa pikku hiljaa muotoutua meille sopivaan ulkoasuunsa, vaikka pikkujuttuja vielä puuttuukin. Kesällä tahdoin syödä aina ulkona ihan vain siitä ilosta, että se on mahdollista. Täällä asumisessa on niin hirmuisesti plussapuolia, että tuntuu typerältä edes esittää mitään miinuksia. Esimerkiksi plussaa on vielä mainio naapuriyhteisö, lasten leikkipaikka takapihan tuntumassa, upeat lenkkeilypolut vieressä ja vain pikku matkan päässä sijaitseva päiväkoti.
Se, että voi kutsua ystäviä takapihalle juomaan viiniä kesäiltana, on ihan puhdasta onnea
Kuitenkin, olemme tässä puoli vuotta odottaneet, että tämä lähikunta alkaisi tuntua kotoisalta. Itse kaupungilla ja helpolla liikkumisella olikin paljon suurempi merkitys, mitä osasimme keskustassa asuessamme ajatella. Matka kotiovelta yliopiston luentosaliin kestää entisen kymmenen minuutin sijaan tunnin ja vartin. Kotiin päin hyppään aina mieheni kyytiin, mutta ruuhkassa auton kanssa normaalisti vartissa taittuva matka venyy ainakin puoleen tuntiin. Päivistä katoaakin yht äkkiä aikaa, joka ennen oli siinä, mikä tarkoittaa mm. entiseen verrattuna pidempiä hoitopäiviä pojallemme.
Kaipaan kahviloita ja kaupungin läpi virtaavaa koskea enemmän kuin haluan myöntääkään. Paloaseman lähistön punatiilirakennukset tuntuvat yhä kotimaisemalta ja tuijotan niitä haikeasti joka kerta ohi kulkiessani. Pikkukakkosen puisto ja Koskipuisto korvasivat meille takapihan, vaikka sinne päästäkseen pitikin kulkea ruokakuilun kokoisella hissillä ja ylittää kaksi suojatietä. Kaupungissa sadepäivänäkin tiesi, että sateenvarjon kanssa lyhyen taivaltamisen jälkeen löytyisi jotain tekemistä, oli se sitten museossa kiertelyä (poikani voisi käydä Vapriikissa vaikka joka päivä), kirjastoreissu, kahvilassa istuskelua tai aina voi pujahtaa vaikka ostoskeskukseen. En yhtään allekirjoita väitettä, jonka mukaan kaupungissa ei voisi viettää onnellista lapsuutta.
Kosken varrelta me aina seurailtiin vuodenaikojen vaihtumista
Onneksi voin jakaa nämä fiilikseni ihan täysin mieheni kanssa, joka tuumii melko samoja ajatuksia. Me molemmat olemme kuitenkin samoilla linjoilla sen suhteen, että tämä asumismuoto on meille tällä hetkellä parhain. Niin kauan nimittäin kun toinen meistä on opiskelija, joutuisimme kaupungissa tinkimään asumismukavuuksista niin paljon (tai sitten unohtamaan ajatuksen omistusasunnosta), että alkaisimme mukavuudenhaluisina kuitenkin kaivata takaisin. Tiedän myös, että ensi keväänä minulla ei myöskään tule olemaan yhtään ikävä sitä, kun vauvaa ei voinut kerrostalossa laittaa ulos vaunuihin päiväunille. ;) Vaikka taidan olla ikuisesti sydämeltäni kaupunkilaistyttöjä, niin lähiöelämässä on kuitenkin juuri nyt puolia, jotka tässä elämäntilanteessa voittavat. Molemmissa on ne omat plussat ja miinuksensa.
Se taas onkin ihan toinen juttu, missä meidän perhe asuu ehkä muutaman vuoden kuluttua, mutta mietitään sitä silloin.
Kuulisin todella mielelläni teidän kotiutumiskokemuksia, jos olette muuttaneet keskustasta lähiöön tai päin vastoin!