Noin kuukausi sitten päädyimme yhden yhteiselomme hankalimman tehtävän eteen: tekemään päätöksen koirista luopumisesta.
Koirat eivät olleet vanhoja, vaan yhdeksän ja seitsemän vuotiaat, mutta kummallakin enemmän tai vähemmän rodulle tyypilisiä sairauksia. Ehdottomosti pahimpana nuoremman koiramme epilepsia. Myöskään koiraperheestä muuttuminen lapsi-koiraperheeksi ei meidän kohdallamme sujunut aivan kivuttomasti, vaan joudimme hyvin varhaisesta vaiheesta saakka olemaan varpailamme neiti S:n ja selkävaivoista kärsivän vanhemman koiran kohdatessa. Eikä yhteentörmäyksiltä aina onnistuttu välttymään.
Kaiken kaikkiaan tilanne ajautui siihen, että jouduimme hyväksymään sen tosiasian, että aikamme koiraperheenä olisi takana päin ja näin olisi kaikille osapuolille parempi.
Entä sitten nyt kun on kulunut kuukausi koirattomana koiraperheenä?
Alku oli hankalaa, todella hankalaa, meille aikuisille. Koti oli lähes kuollut lukuunottamatta niitä pään sisällä kuultuja haukahduksia ja tassujen rapinaa tilanteissa, joissa niiden olisi pitänyt kuulua. Ei enää ämpöpatteria käpertymässä syliin eikä nukkumassa polvitaipeessa. Lattioille pudonneet juustonpalaset ja syötötuolin alunen eivät enää putsaantuneet itsestään ja biöjätteet määrä nuosi räjähdysmäisesti.
Toisaalta ei myöskään sairaskohtauksia saavaa koiraa eikä pelkoa siitä, että lapsi koirat törmäävät toisiinsa jollakin nurkalla tai, että neiti S:n hellyyden osoitukset kohdistuvat väärään koiraan. Ei aamuista metsästystä kuka on missäkin kaapissa piilossa eikä huonoa omatuntoa pitkistä poissaoloista kotoa. Uloslähdöt eivät enää saa suonia päässäni räjähtämään (ihan joka kerta) kun vieressä ei hauku kahta yli-innokasta uloslähtijää samaan aikaan kun neiti kieltäytyy pukemasta.
Kun katson asiaa nyt, kun pahin suruvaihe on takana päin: on elämä uhmiksen kanssa monilta osin helpompaa. Ikävä ja ne hyvät muistot, ne kulkevat mukana loppu elämän ja lämmittävät nytkin, vaikka karvamöykyt eivät fyysisti sitä olekaan tekemässä.
Lapsen reaktio koirien poissaoloon on vaihdellut laidasta laitaan; ensimmäiseen viikkoon hän ei edes huomannut asiaa, sittenmmin on vähän itketty, kyselty perään ja tätä nykyään hän muistelee erilaisia juttuja, joita titillä ja ännillä oli tapana tehdä; kuten rikkoa ilmapallot, syödä nappuloita kupista, käydä lenkillä meidän kanssamme ja heitellä palloa. Hetkittäin haamittaa ja välillä on ikäwä. Kaiken kaikkiaan luopuminen on hänen osaltaan mennyt paljon paremmin kuin osasimme kuvitella. Missä pojat on -kysymykseen olemme vastanneet, että pojat ovat nyt pilven reunalla ja vahtivat sieltä häntä ja kun vastaus tähän on ollut Titi ja Änni nukkuu, ei voi sanoa, että juuri niin, he nukkuvat tuolla pilven reunalla.
Ei kulu päivää, etteikö nuo kaksi karvaturria olisi ajatuksissa tai etteikö niistä puhuttaisi, mutta silti tiedämme, että näin todella on kaikille parempi <3
M