Aamut ovat minulle joko hyviä tai huonoja - ei ole olemassa välimaastoa. Joko olen umpi koomassa muutaman tunnin herättyäni ja teen aamutoimet kuin robotti tai sitten herään virkeänä ja venytellen. Tänään oli jälkimmäinen aamu. Olen sairastellut pitkään ja paripäivää sitten nousi kuume. Viime yö meni heittelehtiessä sängyn laidalta toiselle. Coco parka totesi jossain vaiheessa , että vain jos hän kaivautui tyynyjeni alle prinsessan unet säilyisivät. Oikea luolakoira...
Heräsin aamulla itsekseni ja en vaivautunut katsomaan kelloa. Myhisin ja huomasin, että hei! Mun kurkku ei enää tunnu siilin pesältä! Hymyilin ja käänsin päätäni huomatakseni vain, että kaulaan osunut miellyttävä tuulahdus tuli Cocon kirsusta, joka oli päättänyt pistää kirjaimellisesti posken poskea vasten. Eihän siinä voi muuta kuin hymyillä ja sanoa huomenta. (Olenko muuten ainoa, joka sanoo huomenta jokaiselle elukalle?) Sain sitten pusun poskelle ja haukotuksen.
Köllöttelin ja annoin koiran nukkua. Ei minulla ollut kiire pois uusista ihanista lakanoistani ja lämpimästä pesästä. Lopulta Cocokin kömpi kokonaan esiin. Meillä on oma leikkimme, mitä leikitään aamuisin. Coco hyppää eteeni ja työntää tassut rintaani vasten "kaataen" mintu takaisin sänkyyn. Me painimme ja leikimme hetken, jonka jälkeen minä kiskon vaatteet ylleni ja lähdemme ulos.
Jotenkin rakastan juuri näissä aamuissa sitä, kuinka oloni tuntuu seesteiseltä. Yö oli karmea kun kuume ensin nousi hetkellisesti ja lähti sitten laskemaan. Nyt oloni alkaa olla inhimillinen. En voinut muuta kuin hymyillä ja ajatella, kuinka kovin toivon saavani viettää vielä lukuisia samanlaisia aamuja rakkaan koirani kanssa ja jos joku tuohon sängyn toiselle paikalle päätyy niin en aio luopua hupsuttelustani siltikään.