Joskus loma on sen verran raskasta, että siitä tarvitsisi melkein ottaa välillä vapaata. Enkä tarkoita nyt niitä muutaman vuoden takaisia maailman-ympäri-rinkka-selässä-kesiä, silloin kyllä jaksoi, hyvin jaksoi (vaikka yhdellä Espanjan reissulla laihduinkin muistaakseni 15 kiloa kahdessa kuukaudessa pelkästä kävelystä ja rinkan kantamisesta). Ei, nyt on kyse tästä rentouttavasta 'lomasta'.
Kuudentoista kuukauden ikäinen vähän keskivertoa villimpi taapero ei ole ihan helppo vahdittava kotioloissakaan. Vaikka kuinka olisin varautunut kaikkeen, muuttanut asunnon mahdollisimman lapsiystävälliseksi, vienyt jakkarat ja yöpöydät kellariin ja teipannut pistorasiat, niin aina se taapero silti löytää kaikki ne kielletyt asiat sieltä sohvan takaa, minne fiksuna ne piilotin. Tai nousee keittiön pöydälle seisomaan. Tai jättää sormet parvekkeen oven väliin. Tai tiputtaa kukan multineen lattialle. Tai nielaisee pinssin. Tai tyhjentää jääkaapin sisällön lattialle. Tai heittää puhelimen parvekkeelta alas. Kaiken tämän siinä kolmenkymmenenviiden neliön mini-yksiössä, jossa sitä on kuitenkin ihan suhteellisen helppo pitää silmällä.
Kun tilaa on noin sataviisikymmentä neliötä enemmän ja huoneita noin kaksitoista, on aiheutettu tuhokin potenssiin kaksitoista. Viimeisen kuuden päivän aikana Kain on ehtinyt rikkoa yhden vanhanaikaisen kuumemittarin ja yhden juomalasin, piirtää lakanoihin kuulakärkikynällä, oksentaa olohuoneen matolle, syödä kissanruokaa (kaksi viimeistä tapahtumaa eivät liity toisiinsa), tippua tuolilta, kompastua portaissa, kastella itsensä läpikotaisin leikkipuistossa (kun vaihtovaatteita ei tietenkään ollut mukana), kitistä ja kiukuta - ja tietysti myös nauraa, juosta, taputtaa ja hyppiä ilosta. Ei ihan se rentouttava loma, mikä minulla oli mielessä, vaikka lapsen ilo on tietysti omakin ilo.
Vaikka äitini ja usein myös isäni ovat kotona myös, ei se silti helpota vahtimista. Uusi ympäristö on tehnyt Kainista todella äidinsyliinmenevän ja äidinhelmassaroikkuvan. Kukaan muu ei kelpaa, paitsi silloin, kun mennään leikkipuistoon (olen siis onneksi saanut olla aamupäivät rauhassa, kun riiviö juoksee mummon kanssa puistossa). Ja mitä enemmän Kain kitisee äidin perään, sitä herkemmin muut tuovat hänet takaisin minulle, vaikka olisivatkin lupautuneet vahtimaan. Huoh. Olen loman tarpeessa.
Onneksi loppuviikosta suuntaamme loma-asunnollemme Akrataan, joten voin väsyttää kakaran päivisin rannalla, helppojen iltojen toivossa.