On helvetillisen kuuma ja etsin sitä "unelmien kotia". Vaatimuslistalla ovat ”hyvä ja halpa”-kohdan lisäksi mm. iso keittiö, parveke, pesutupa, säilytystilaa, hyvät näkymät ulos, lähellä kaikkea, kaunis, siisti ja tietysti vielä kerran edullinen.
Sen sijaan, että etsisin itselleni kotia, tunnun alkaneeni etsiä jotain mitä ei ole olemassa. Täydellinen asunto mielellään vanhassa kivitalossa. Tuntuu, ettei minulla ole enää ketään kotona. HALOO?!!
Onko täydellisessä kodissa oma parveke? Onko sen keittiössä paikka ruokapöydälle ja tilaa pullataikinan vaivaamiselle? Vai voisiko ruokapöydän laittaa olohuoneeseen ja sen taikinan vaivata vaikka lattialla. Tekihän Peppi Pitkätossukin pipareita lattian täydeltä ja täysin vinksin vonksin oleva Huvikumpu on ehkä siistein paikka ikinä!
Ja sitten se isoin kysymys: Onko täydellinen koti halpa vai asutaanko siellä koko rahan edestä? Tiedän olevani kahden asian suhteen todella pihi. Säästeliäisyys on hyväksi, mutta tarvitseeko minun säästellä vuokrassa ja ruoassa, joka on se numero kaksi.
Elämässä tarvitsee suojaa ja ravintoa. Oma tilanteeni kun on vielä niin onnekas, että minulla ON VARAA valita, missä asun ja mitä syön. Miksi siis tehdä asioista sen vaikeampia?
Ei minulla ole kirstua täynnä kultarahoja, mutta hyvä työ ja tavoitteena valmistua helmikuussa. Omalla työllä ansaitun rahan luulilsi laittavan mielellään paikkaan, jossa viettää suuren osan ajastaan. (Ehkä panostankin vain ostamalla älyttömän kalliin sängyn johonkin rupuiseen hikikoppiin Oulun perämetsässä. Hmm!)
Olen tähän menessä käynyt katsomassa 10 asuntoa, yrittänyt päästä katomaan lukuisia lisää, kuluttanut puolet lomastani lähetellessäni viestejä vuokranantajille ja asunnonvälittäjille. Ennen kaikkea olen vahdannut vuokra-asuntopalstaa kuin sekopää. ”Hei, taas yksi asunto tarjolla”.
Mikä on tarpeeksi hyvä?
Se, että asunto tuntuu kodilta. Ei se, että EI ole parveketta tai että EI ole tiskikonetta. Ei. Asunnosta tulee koti vasta kun siellä asuu. Eikä kodin arvoa vähennä yhtään se, että tietää asuvansa siinä vain vähän aikaa. Parhaat kotini ovat olleet väliaikaisia. Ja niin tulee olemaan se seuraavakin.
Nyt se on sanottu. Tämäkin koti on väliaikainen. Määräaikaa ei vain ole vielä määritelty. Se selviää ajallaan ja hyvä niin.
Olin ehtinyt päässäni kehittää ajatuksen PITKÄAIKAISESTA kodista lainkaan muistamatta sitä pikkuseikka, että elämää ei aina kannata suunnitella ihan hirveän pitkälle. Muutos kun voi odottaa ihan kulman takana. On tärkeintä keskittyä tähän hetkeen, vaikka palkasta osan aina siirtäisikin säästötilille sitä kaukausuudessa häämöttävää omistusasuntoa varten.
Yritys aikuistua kertarysäyksellä ei ole kuin aiheuttanut harmaita hiuksia. (Onni onnettomuudessa siis!) Omat päätökset, omat rahat. Oma vapaus ja ennen kaikkea oma vastuu ovat tuntuneet pelottavilta. On ollut helpompaa antaa muiden ohjailla päätöksiä vaikka samalla on kokoajan tuntunut kirjaimellisesti paskalta.
Vastuuta kaipaa, mutta kun joku menee pieleen tuntuu vastuun pakoilu ihana helpolta vaihtoehdolta. Takaraivossa kumisee jatkuvasti kysymys: Mitä, jos tämä valinta on VÄÄRÄ.
Vastaan päässäni onneksi useammin kuuluvan parhaan ystäväni äänellä:
ENTÄS SITTEN?!
Niinpä. Sitten vain valitaan uudestaan. Nyt täytyy enää toivoa, josko yksi tänään näkemistäni asunnoista nappaisi. Sellainen kahden huoneen huvikumpu, jonka ikkunoista näkyy kanava. Ilman parveketta.
- Maikki