Kuva: Amy Casey
Mulla on uusi koti!!! Jippiii, vaikka kesä on ihanaa aikaa, mä silti vähän jo salaa odotan syksyä ja sitä, että pääsee omaan kotiin. Oikeastaan mulla on kaksi kotia: se koti täällä, missä on äiti ja isä sekä ihanat pikkusisarukset, se paikka, missä oon kasvanut aikuiseksi, mutta myös se koti, jossa on ystäviä ja huoleton opiskelijaelämä. Ihminen on onnellinen, jos omistaa kaksi kotia. Uusi koti on 80 neliön kolmio, jonka jaan samojen tuttujen ihmisten kanssa kuin viime vuoden kämpän. Uudessa kodissa on parveke, jonne mä syksyllä menen sitten iltaisin istuskelemaan vilttiin kääriytyneenä ja teekupponen käsissä. On pienen pieni vessa, niin pieni, ettei siinä mahdu kääntymään. On iso suihku, suuri olohuone ja mukavia ihmisiä. Kaunis keittiö, paljon kaappeja ja ikkunasta näkee ostoskeskuksen. Naapurissa on Turkkilainen ravintola, jonne rynnätään heti kun opiskelijaelämä uudestaan alkaa.
Nyt uuden kodin uudessa huoneessa nurkat on täynnä pahvilaatikoita. Koko elämä on pakattuna banaanilaatikoihin, eilen nauroin kun huomasin, mitä kaikkea sitä säilyttääkään. Palasia elämästä, joista ei millään henno luopua: vanhoja kirjeitä, postikortteja, valokuvia, päiväkirjoja. Jätesäkillinen vaatteita, joista suurin osa on sellaisia, että niitä kyllä joskus varmaan käyttää. Huomasin, että ihminen kaipaa koko ajan lisää: pitäisi tyytyä yksinkertaisuuteen ja vähempään.
Mä muistan, miten yksinäiseltä tuntui, kun vuosi sitten lähti pois kotoa ja aloitit oman elämän aivan vieraassa kaupungissa. Mä muistan, miten istuin meidän kolmion lattialla, ja tihrustin itkua. Juuri silloin ntarvinnut jonkun, joka olisi rutistanut ja sanonut, että kyllä se hyvin menee. Kaikki aikanaan, uusi elämä vaatii totuttelua. Älä pelkää. Muistan, miten yritin paeta yksinäistä oloa hinkkaamalla puhtaaksi astiakaappeja, ja miten vaikeaa oli hengittää uudessa kodissa. Mutta hiljalleen oli helpompaa, elämä asettui uomiinsa ja kaikesta siitä, mikä oli aikaisemmin niin uutta, tuli tavallista ja tuttua. Uusi kaupunki alkoi tuntua tutulta, löysin kirjastoon eksymättä, ja elämään asteli joukko uusia kivoja ihmisiä.
Kämppäelämä on ihanaa. On ihanaa, että aina joku on kotona, ja että aina on joku, jonka kanssa puhua. Että kaunis musiikki soi, kun avaa kotioven väsyneenä koulupäivän jälkeen. Että kämpässä tuoksuu omenapiirakka, kun kämppis on innostunut leipomaan. Että voi käpertyä sohvan nurkkaan kirja kädessä, sytyttää kynttilöitä ja sanoa muutaman sanan. Sitten ollaan aivan hiljaa. Joskus taas kämppä on täynnä naurua, joskus hiljaisuutta, joskus taas musiikkia. On pitkiä keskusteluja teekupin ääressä, puhdasta pyykkiä, ja kasautuvia tiskivuoria. Vaikka sen 80 neliön jakaa neljä erilaista ihmistä, ei me ikinä riidellä. Ei tarvi tapella tiskivuoroista tai siitä, kenen vuoro on imuroida. Aina on kivaa mennä kämpälle, ja siellä on niin helppo olla. Saa tulla ja mennä, niin keskeneräisenä. Sellaisena kuin on.
Ihanaa ajatella, että joskus on ihan oma koti. Sellainen, jossa on maailman rakkain ihminen, ja toivottavasti lapsiakin. Että on ovet, jotka ovat aina auki vieraille, paljon iloa ja hymyä. :)