Meidän verannan ulkopuolella kasvaa viiniköynnös, joka on jakanut mielipiteitä kohta jo kahden vuoden ajan.
Köynnös koko komeudessaan kesällä 2014
Suurin osa ihmisistä, jotka ovat meillä joskus käyneet, on näyttänyt tykkäävän köynnöksestä. Harvassa ovat taas ne, joilta se ei ole saanut ihailuja.
Enemmistön mielestä köynnöksen kasvattamat viinirypäleet ovat jotain erikoista, ehkä jopa eksoottista, näissä olosuhteissa. Vähemmistö näkee köynnöstä katsellessa pelkästään massiivisen kasvin, jolla on isot lehdet.
Ensimmäisiä kypsiä viinirypäleterttuja vuonna 2013
Jotkut ovat päässeet myös maistamaan alkusyksystä köynnöksestä poimittuja rypäleterttuja. Enemmistö heistä on todennut, että niissä on paljon siemeniä, mutta toisaalta he ovat nähneet rypäleille erilaisia käyttömahdollisuuksia. Vähemmistö on taas nähnyt, tai siis tuntenut suussaan, pelkästään ne lukuisat pienet siemenet.
Talomme seinää kiipeävä viiniköynnös on siis kaikin puolin ollut enemmistön ihalilun ja ihmettelyn kohteena. Heitä on monta, todella monta. En pystyisi edes laskemaan tarkasti lukumäärää. Vähemmistön edustajat on sen sijaan helpommin laskettavissa. Heitä ei ole tietääkseni kuin yksi ainut henkilö.
Nimittäin minä itse. :)
* * *
Vaikka viha-rakkaus-suhteeni viiniköynnöstä kohtaan on koko ajan ollut enemmän siellä vihan puolella, pientä edistystä on kuitenkin tapahtunut verrattuna parin vuoden takaiseen syksyyn tai viime kesään. Tuolloin köynnös levittäytyi vielä lähes koko verannan alueelle, ja sen suuret lehdet peittivät melkein kokonaan näkymät ulos ikkunoista. En tykännyt siitä ollenkaan ja kysyin mieheltä, olisiko kenties mahdollista hieman leikata niitä valtoimenaan kurottelevia oksia. Katsotaan, mies vain totesi. Aiemmin hän oli vakuutellut köynnöksen olevan hyvä auringonsuoja, ja se kuulemma myös viilentäisi verantaa helteillä. Niin varmaan joo, ajattelin, kun avasin verannan oven lukuisia kertoja sitten kesäkuumalla ja vastaan pölähti aina paahtava, painostava ilma. Että se siitä viilennyksestä sitten.
Sen lisäksi, että viiniköynnös valloitti mielestäni liian suurta alaa talomme seinillä, olen pitänyt sitä ensi silmäyksestä lähtien jotenkin epäesteettisenä. Varsinkin silloin, kun lehdet eivät ole olleet peittämässä sen massiivista runkoa ja oksistoa. Näiden parin vuoden aikana olen vuorotellen halunnut päästä köynnöksestä joko kokonaan eroon tai nähdä sen edes hitusen pienempänä, jolloin se esteettisyys puolikin olisi ehkä parantunut jotenkin. Kysyttyäni riittävän monesti mieheltä, josko hän ystävällisesti voisi ajatella ainakin leikkaavansa köynnöstä, hän ryhtyi lopulta toimeen. Tällä hetkellä kasvi siis peittää vain yhden kulmauksen verannasta, kuten tuosta ensimmäisestä kuvasta käy ilmi.
Niinpä esteettinen minäni on nyt hieman tyytyväisempi.
Osa köynnöksen tuottamasta sadosta vuodelta 2013
Mitä tulee köynnöksen viinirypäleisiin ja niiden makuun, suhtaudun niihinkin kaksijakoisesti. Vaikka muuten karsastan koko kasvia, sen tarjoamat rypäleet tuntuvat kuitenkin maistuvan minulle. Tosin kuitenkin siitä syystä, etten raaski heittää niitä suoraan kompostiinkaan. Rypäleiden maku on kaikin puolin hyvä: ei liian makea ja sopivasti hapan, ehkä aavistuksen kirpeäkin. Mutta ne siemenet... Niitä on aivan tolkkuttomasti ottaen huomioon, miten pieniä rypäleet ovat. Siemeniä ei pysty poistamaan käteväsi ja siististi rikkomatta samalla koko rypälettä epämääräiseksi lituskaksi. Jos rypäleitä haluaa syödä, helpoiten pääsee, kun pureskelee ne kokonaisina ja sylkee siemenet tämän jälkeen hyvien käytöstapojen mukaisesti vaivihkaa ulos suusta.
Tämä rypäleiden järjetön siemenmäärä tekee myös niiden hyödyntämisen hankalaksi. Itse voisin ajatella käyttäväni rypäleitä vaikkapa jogurtissa, jos niissä vain olisi vähempi siemeniä. Tällä hetkellä ainoa järkevä vaihtoehto käyttää tertut taitaisi olla hillon tai mehun keittäminen. Näitä vaihtoehtoja ovat myös tutut ehdottaneet. Toistaiseksi into, eikä myöskään aika, ole riittänyt niin pitkälle, jotta olisin alkanut hillon tai mehun valmistukseen. Niinpä olenkin sitten syksyisin aina syönyt rypäleitä sellaisenaan niin paljon, kuin olen vain pystynyt.
* * *
Saa muuten nähdä, opinko jossain vaiheessa edes jotenkin pitämään tästä meidän kiistanalaisesta köynnöksestä. Nyt se on kuitenkin jotakuinkin siedettävässä kuosissa noin esteettisesti katsottuna. Epäilenpä, että köynnös tulee missään vaiheessa kuolemaan verannan kulmalta, ellei se sitten muutu odottamatta täysin huonokuntoiseksi. Eli mitä todennäköisimmin minun on vain opittava elämään sen kanssa.
Mutta ainahan saa toivoa ja unelmoida: eli mitäpä jos köynnös olisi ikivihreä... Silloin mahdollisesti tykästyisin siihen, ja vihasuhde saattaisi alkaa muistuttaa enempi heikkoa rakkaussuhdetta.
Tai vaihtoehtoisesti: mitäpä jos köynnöksen saisi siirrettyä jonnekin muualle talon seinustalta... Mutta valitettavasti sille ei kyllä löydy toista sopivaa paikkaa meidän tontilta.
Koska mitään järkevää ratkaisua ei näytä olevan tarjolla, rehottakoot köynnös nyt sitten toistaiseksi (ja pysyvästi) siinä verannan kulmalla.
Kenen iloksi - ja kenen ei-niin-iloksi.
:)