Tänään olen potkiskellut pihan kiviä ystäväni kanssa. Hän tuli katselemaan pihaani, minä puolestaan kävin syömässä hänen kotonaan maailman parasta kesäkakkua pari päivää aiemmin. Ja ihailemassa pihaa, tietysti.
Ennen hänen vierailuaan tälle yläkuvan kentälle piti tehdä jotain. Meillä ei siivota vieraita varten, mutta puutarhaa katsotaan kyllä tarkasti sillä silmällä ennen kuin kukaan tulee paikalle. Otin puutarhasakset käteen ja naksin hieman kääpiövuorimäntyjen vuosikasvaimia. Koska vuorimännyt ovat kääpiöiviä, ne voisi antaa kasvaa sellaisenaan, mutta tuuheutumisen ja kauniin muodon saavuttamiseksi niistä kannattaa napsaista pieni määrä pois, vähän niin kuin puupäätarhurin hiusten latvoistakin. Paras aika on nyt juhannuksen tienoilla, sillä tämän jälkeen uusi, pehmeä kasvu puutuu ja leikkaaminen vaikeuttaa kasvua. Olisipa omien hiusten leikkaaminen yhtä helppoa kuin puutarhan trimmaus, niin emäntä voisi tuntea itsensä hehkeäksi useammin.
Totuuden nimissä tein myös sitä, mitä en ennen tätä pihaa osannut kuvitella tekeväni: kitkin. Kymmenessä minuutissa sain kaupungin tyhjennykseen kuuluvan biojäteastian täyteen kortteita, kuului vain suih suih ja riips raaps. Ystäväni tullessa pihalle saatoin siis esitellä muutakin kuin kortemerta, tässä puutarhan pohjoisosassa se tarkoitti isänmaan toivon ylläpitämistä sinivalkoisin kasvein.
Kuten vaikka tämän siperiankurjemiekan, yhden suosikeistani:
