Äitienpäivänä meitä oli kolme sukupolvea äitejä (plus yksi äitikoira), muuta tärkeää jengiä, muurikalla paistettua paellaa, mustaherukka-suklaakakkua ja Fresitaa. Minusta nämä tällaiset merkkipäivät ovat vähän teennäisiä, mutta toisaalta on mukavaa saada syy kokoontua yhteen ja syödä hyvin.
Kaiveltiin V:lle vintin kätköistä kokoelmakasa leluja. Isäni vanha lammas, siskon vanha apina, Argentiinasta ostettuja melamiinisia espressokuppeja (joilla oli ihana kippistää) ja minun ja siskon yhteinen nukkekoti. Parasta kaikesta oli kuitenkin säätää mummon stereoita ja yrittää vetää pöytäliina ajas ja nyppiä kukkia. Niin tietenkin. Voin sanoa, että tuollaisen yksivuotiaan vahtiminen kyläpaikassa on aika uuvuttavaa.
Varaslähtö merkkipäivään otettiin jo perjantai-iltana valkoisten liljojen (V oli kuulemma pyytänyt iskää hakemaan, kun tietää niiden olevan äitinsä lempikukkia...) ja macaronsien sekä kuohuvan kanssa.
Mutta arvatkaa vaan, mikä oli parasta kaikesta? No mennä Rossoon pizzalle sunnuntai-iltana, kun äitienpäivän pöly oli laskeutunut ja oltiin kotiuduttu sukulaisvisiitiltä. Rapu-kylmäsavulohipizza ja iso kola. Mitä sitä tällainen maalaismutsi muuta kaipaisi?