Lapsena äitienpäivän aamut olivat aina jotenkin jänniä. Isäni kanssa laitoimme äidille aamiaista ja minua aina jännitti, että herääköhän äiti ennenkuin kaikki on valmista? Myös lahjojen antaminen jännitti, tykkääköhän äiti niistä?
Äitienpäiväaamiaiseen kuului yleensä kakku, jonka me isän kanssa leivoimme edellisenä iltana ja koristelimme aamulla. Eihän niistä leipomuksista ihan täydellisiä koskaan tullut, mutta aina saimme (ainakin) äidille palan kakkua pöytään. Kerran leivoimme isän kanssa kakkupohjia pitkälle yöhön, munia meni pari kennollista ja lopputuloksena oli pienen pieni leivos mutsin lautasella. Äiti varmaankin kömpi aina kauhun sekaisin tuntein sänkyyn äitienpäivän aattona, kun tiesi, että nyt ne kaks tunaria rupeaa taas hommiin: "Tule, tule hyvä kakku, älä pala kakku. Äläkä soi palohälytin, älä lässähdä kakku. Mene vain neljä munaa, älä kahtakymmentä..."
Aamulla, kun aamupala oli katettu, hiippailimme lahjojen kera "herättämään"äidin. Yleensä minä ja veljeni olimme askarrelleet jotakin ja isä oli ostanut jotakin äidille. Muistan erään äitienpäivänaamun, kun olin ihan pieni vielä, isän paketista paljastui jokin pieni, kaunis pitsijuttu. Äiti sivuutti tuon lahjan jotenkin sen suurepia ihaillen ja aamu jatkui tutun kaavan mukaan. Myöhemmin sain tietää, että isäni oli ostanut äidille vitsinä pitsialkkarit, jotka olivat aivan liian pienet tai suuret, en muista. Mutta vitsi ei uponnutkaan äidille ihan niinkuin isä oli ajatellut, äitiä ei nimittäin naurattanut yhtään.
Tuon pitsiepisoidin jälkeen isäni alkoi ostamaan äidilleni äitienpäivälahjaksi yöpaitoja, sellaisia pyjamia. Yli kolmekymmentä vuotta äiti on nyt saanut melkein joka äitienpäivä uuden pyjaman. Paketista on paljastunut pitkää, vähän lyhyempää, pitkähihaista, lyhythihaista, kaunista ja välillä ihan susirumaa (anteeksi vain isä, mutta jotkut niistä oli kyllä melko rumia) pyjamaa.
Viimevuonna vietimme äitienpäivää Ivalossa. Muutamaa päivää ennen isäni rupesi töpisemään äitienpäivälahjan kanssa:
"Psst, Raisa. Kato tätä äitis yöpaitaa, ihan kulahtanu. Ostetaan sille lahjaksi uus Marimekolta," isä huikkasi.
"Miten ihmeessä sie voit keksiä tuon uudestaan joka vuosi?" minä nauroin ihan kippurassa.
Isä pysähtyi hetkeksi tuijottamaan minua ja repesi nauramaan: "No mutta, kato nyt tätä. Se tarttee uuden pyjaman".
Ja niinhän sitä taas mentiin, pyjamaa ostamaan, ties kuinka monennen kerran.
Tänä vuonna minä vietän äitienpäivää Helsingissä ja äitini on Ivalossa. Halusin laittaa äidille pikku paketin, jotakin kivaa, ei pyjamaa. Löysin indiskasta kivan mekon, jotenkin se näytti siltä, että sopisi äidilleni. Ositn mekon ja siihen sopivan huivin ja laitoin paketin postiin. Jännityksellä jäin odottamaan äidin soittoa.
Meni muutama päivä kun äiti soittikin:
"Kiitos kulta, aivan ihana mekko ja huivi ja kortti", äiti jutusteli.
"Oliko sopiva se mekko", minä kyselin.
"Just hyvä ja kiva päällä", äiti vastasi.
"Joo, mie aattelin, että se varmaan soppii sulle, ku se on saman mallinen ku se sinun pyjama", kuulin itseni sanovan.
EEIII!! Minusta on tullut pyjaman ostaja, ihan tiedostamattani. Voi äiti rakas, olen niin pahoillani, mutta näyttää siltä, että tulet saamaan pyjamamekkoja seuraavatkin 30 vuotta.