Vatsassani on painava ahdistuksen tunne ja päätä särkee.
Taas on sen aika. Niin minkä, kysyt.
Nykyinen asuntoni on tähän mennessä palvellut kodin asemaa varsin kiitettävästi viimeiset 1.5 vuotta. Rakastan oransseja seiniäni, aamuisin sälekaihtimien välistä puskevaa aamuauringon valoa, isoa sänkyäni ja sänkyni vieressä luotettavana istuvaa kahvinkeitintäni, jonka voin kurottua näpsäisemään päälle suoraan sängystä.
Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. On tullut aika, näin kevään kunniaksi, etsiä uusi koti.
Olen asunut täällä viettämäni kahdeksan vuoden aikana yhteensä kymmenessä eri osoitteessa. Parhaimmat asunnot ovat löytyneet sattumalta, eivätkä ne välttämättä ole olleet niitä kaikista nykyaikaisimpia, uusimpia tai edes lämpimimpiä koteja. Niissä on kuitenkin ollut aina jotain viehättävää - parkettilattia, pieni ranskalaistyylinen parveke, suuret ikkunat, tai vaikkapa kaunis sänky.
Aion nyt olla aivan rehellinen. Asunnonhaku Lontoossa voi olla varsin tuskainen taival. Vaihtoehtoja on liikaa, ja 90% näistä "vaihtoehdoista'" ei todellisuudessa olisi edes laskettavissa potentiaalisiksi vaihtoehdoiksi, jos niiden mainokset olisivat totuudenmukaisia.
"Amazing, spacious single room." Huone itsessään voi tietenkin olla suuri tai edes suurehko - johtuen siitä, että huoneessa oleva kapea, kova ja nariseva sänky ei vie käytännössä katsoen yhtään tilaa. Tämäntyylisen huoneen ovessa on usein lappu "Guests allowed max. 2 times/week." Vieraiden käyntikertoja ja äänidesibelejä laskee alakerran ystävällinen naapuri. Hän ei koskaan poistu kotoa.
"Cozy double room" tarkoittaa suomennettuna pientä neliön muotoista huonetta, johon on ahdettu parisänky. Ikkuna loistaa usein poissaolollaan. Ihan kätevä, jos sinua ei haittaa nukkua niin, että jalkasi jäävät huoneen ulkopuolelle.
"We are looking for a funloving, friendly person to move in. If you want to be more than just a flatmate, please get in touch." Varoitusmerkki. Tässä viattoman ystävälliseen valeasuun puetussa ilmoituksessa kaikuu kiinni kolahtava häkin ovi. Luvassa pakotettuja illanviettoja, yhteisiä ruoanlaittohetkiä ja niitä seuraavia illallisia, pullonpyöritystä ja ties mitä kiusallista pakkososialisointia. Joka ilta tai ainakin vähintään viikonloppuisin.
Ei kiitos - haluan olla yksin. Etenkin pitkän työpäivän jälkeen. Minulle riittää, että talossa on siistiä, ja että kämppisten nimet ja kansalaisuudet tietää edes suunnilleen. Ei ystävyyden syntymistä voi pakottaa.Tällaisen mainoksen omaavat kämpät yleensä järkkäävät työhaastattelu-tyylisiä asuntonäyttöjä, jossa asunnonhakija istuu valokeilassa kuulusteltavana koko suuren kämppisperheen piirittämänä, ja pistää tuskanhiki otsassa kimmeltäen parastaan. Vuonna 2010 erehdyin muuttamaan kuvaustani muistuttavaan kimppakämppään. Kuukauden päästä sanoin muuttavani pois. En vain kestänyt enää.
"Newly refurbished big room in zone 1 (tai zone 2, jos se on jollain todella hyvällä alueella). Only 60 per week! Bills included!" One word: scam. Lontoon toisena vuotenani päätimme kahden ystäväni kanssa vuokrata kolmestaan talon. Halusimme asua silloin vielä hipsterittömässä Dalstonissa, koska se oli lähellä kaikkea ja melkein Islingtonissa. Huokailimme kaikki ihastuksesta ja sanoimme "yes" nähdessämme 3 huoneisen ja juuri remontoidon rivitalon. Allekirjoitimme sopimuksen, annoimme vuokraisännälle 1500 punnan takuuvuokran ja saimme avainkopiot.
Saimme olla rauhassa uudessa kodissamme kaksi päivää. Toisen päivän iltana taloon asteli tuntematon mies. Säikähdimme, sillä hän tuli ovesta sisään omilla avaimillaan.
"Who are you?" hän kysyi heti meidät nähtyään.
"We just moved here. Who are you?"
"I'm the landlord."
Kävi ilmi, että meille talon "vuokrannut" hyypiö olikin vain joku satunnainen tyyppi, joka oli pari päivää aikaisemmin imoittanut oikealle vuokraisännälle vuokraavansa koko talon (hän ei ollut siis maksanut vielä mitään), ja joka nyt mainosti netissä kämppää omanaan.
Niin, noita rahojahan me emme ikinä saaneet takaisin, eikä huijaria koskaan poliisijahdista huolimatta löydetty. Tätä kyseistä asuntoa emme myöskään saaneet (sen oikea kuukausivuokra oli meille liikaa), mutta onneksi vuokraisännällä oli toinen, halvempi asunto kulman takana.
Muistan vieläkin, miten valevuokraisäntä oli nerokkaasti asetellut rivin puolalaisia makkaroita jääkaappiin, ja pyytänyt tyttöystäväänsä esittämään talosta pois muuttamassa olevaa asukkia tehdäkseen huijauksesta uskottavamman. Muistan myös elävästi hänen silmiensä ahneen kiillon, joka syttyi setelipinomme edessä. Toodeloo, opintotuet ja kuukausien säästöt.
Nyt jatkan metsästystäni Avishai Cohenin seurassa: