Asumme kaupungissa mutta kuitenkin sen verran "maalla", että pihallamme hipsuttelee lähes päivittäin kissoja. Tai ainakin vähintään se yksi. Oletettavasti joku näistä pitkähännistä on vallannut tonttimme omaksi reviirikseen, meidän tietämättä ja meiltä mitään kysymättä. Eihän siinä tietenkään mitään outoa tai pahaa ole. Päinvastoin. Mukavaa vaan, että pihallamme on elämää, menoa ja meininkiä. Vaikka nyt sitten karvaisten otusten muodossa.
Pari päivää sitten se meno ja meininki yltyi astetta kovemmalle tasolle, kun nämä kaksi kaverusta kohtasivat toisensa.
En tiedä sen tarkemmin, mitä aiemmin oli mahtanut tapahtua, mutta yhtäkkiä pihalta kantautui sisälle hirveä maukumista. Meneillään oli mitä ilmeisimmin kunnon kissatappelu. Kun pääsin ikkunan luo, tilanne näytti jo rauhoittuneen. Kissat kyhnöttivät vieretysten, maassa ja ilmassa leijui valkoisia karvapalleroita. Tuo harmaa-valkoinen katti oli siis joutunut kokemaan kovia. Näkeehän sen jo tuosta asennostakin. Taisi myös toinen silmä saada osansa kynsitappelusta. Voi raukka parka. Tappelupukari vain istui selin tyynen kylmästi ja tarkkaili tiukasti tilannetta.
Minuutin tai kaksi jatkui tätä samaa jähmettynyttä näytelmää, kunnes harmaa-valkoinen rohkeni poistua takaoikealle, häntä jalkojen välissä kovasti laahaten. Hetken päästä myös iskijä poistui jolkottaen vastakkaiseen suuntaan. Sillä puolestaan laahasi maha melkein maata pitkin. Tästä kissasta oli siis tulossa emo. Liekö siksi ollut niin ärhäkällä päällä?
En tiedä. Kertokoot joku viisaampi.
En ole nimittäin kissaihmisiä enkä osaa todellakaan arvuutella niiden käyttäytymistä. Olen kokenut kissat aina jotenkin, miten sen nyt sanois, arvaamattomina. Ja ehkä myös liian itsenäisinä, jotta haluaisin elää niiden kanssa. Pidän toki toisten ihmisten kissoista ja kivahan niitä on silittää sekä rapsutella. Mutta siihen se sitten jääkin. Se minun ja kissojen välinen vuorovaikutus.
Pörröiset maukujat ovat edelleen toivottuja ja tervetulleita meidän pihalle. Vaikka ne viihtyvätkin siellä parhaiten, kun kukaan meistä talon asukkaista ei ole näköpiirissä. Toki riittää se niiden seuraaminen ihan ikkunastakin käsin. Ainakin poika on siitä kovin innoissaan.
Täytyy nyt vaan toivoa, että tämä alakynteen joutunut harmaa-valkoinen kissakaveri ei kokenut tappelussa mitään vakavampaa ja on taas kunnossa.
:)