Vuosi sitten tähän aikaan minä makoilin Kättärillä, odottelin supistuksia alkavaksi ja laskin tyttösen liikkeitä. Lapsivedet läiskähtivät edellisenä iltana olkkarin lattialle ja minut otettiin Kättärille tarkkailuun, koska Lyytimme ei hirmuisesti liikkunut. Kun vesien menosta oli kulunut 10 tuntia, minut siirretiin synnytysosastolle, edelleenkin niiden tyttösen vähäisten liikkeiden vuoksi. Yleensähän odotellaan se 12 tuntia ennen käynnistystä.
Möhö pari viikkoa ennen synnytystä.
Supistuksia ei kuulunut, joten kätilö päätti antaa pari tippaa oksitosiinia. Sanoin, että toivon sitä vain vähän aluksi, koska edellisellä kerralla räjähti paikat auki silmän räpäyksessä ja kipu oli helvetillinen. Noh, pari tippaa ja deja vu-ilmiö tapahtui. Huusin suoraa huutoa, kiroilin kirjaimellisesti kuin lappalainen ja imin ilokaasua kuin mielen köyhä. Epiduraalia yritti lääkäri epätoivoisesti laittaa, mutta sanoi selkärankani olevan niin turvoksissa, ettei löydä oikeaa kohtaa. Jes! Minä kuvittelin selkärankani ennemminkin sulavan siitä helvetillisestä tuskasta, mutta ehei, sehän oli vain turvoksissa, niinkuin kaikki muukin minussa.
Se siitä kauan odotetusta autuuden tunteesta, jonka olisin halunnut kokea. Edellinenkin synnytys nimittäin tarvottiin läpi ilman epiduraalia... Ei muuta kuin ponnistamaan. Oikeastaan minä odotin sitä ponnistamista, ihan vain siksi, että se infernaalinen kipu loppuisi. Edellisellä kerralla poika syntyi kolmella ponnistuksella, niin ajattelin, että kun tämäkin synnytys on edennyt vanhan kaavan mukaan, loppu olisi lähellä. Miten väärässä olinkaan. Ponnistin ja huusin tuskasta. En voinut käsittää, miksi se kaikki sattui niin käsittämättömän paljon, eikä lapsi heti syntynytkään. Imin ilokaasua taukoamatta ja luulin tekeväni kuolemaa. Juuri ennen tyttösen pään (vihdoin) syntymistä, koin oudon hetken. Kipu ylitti kaikki viimeisetkin sietokykyni rajat ja minulle tuli todella vahva tunne siitä, että nyt kuolen, tähän kuolen.
Katsoin synnytyssalin ikkunoissa roikkuvia verhoja, joiden kuosi toi mieleeni vanhat kuluneet kalsarit:
"Voi jumalauta, mie kuolen nyt ja viimeinen verkkokalvoilleni jäävä näky on nuo IHAN VITUN RUMAT VERHOT!" ajattelin.
"Äiti kokee vahvaa epätoivoa, ponnistaa silti reippaasti ja voimakkaasti," kätilö näkyy kirjanneen synnytyskertomukseen.
Ilmeisesti noista rumista verhoista suivaantuneena ponnistin tyttösen pään ulos.
"Sieltä hän tulee, kasvot kohti aurinkoa!" huikkasi kätilö.
"Onneksi ei sentään kohti noita saakelin verhoja..." häivähti ajatus päässäni.
21:46 tyttäremme Saana Ilta Lyydia syntyi. Kasvot tosiaan kohti aurinkoa, eli ylösalaisin, vinksinvonksin ja vähän heikunkeikun. Siinä hän tuijotti meitä ylisuloisena, silmät suurina, nykyäänkin käytössä oleva perusilme kasvoillaan.
"Vanha sielu", ajattelin, "mitä ihmettä, mistä nämä ajatukset päähäni oikein tulvivat? Pää tais pehmetä noista kaasuista, huh".
Tässä neiti on noin kaksi minuuttia vanha. Napanuora leikattu ja pipo täräytetty päähän. Sen jälkeen Lyyti pääsikin heti äidin kainaloon (tissille) muutamaksi tunniksi, jonka jälkeen vasta punnittiin ja pestiin. Ihanaa, kun nykyään ei heti ruveta kylvettämään ja pukemaan vauvaa, vaan annetaan ihan rauhassa tutustua toisiimme. Pituutta tyttösellä oli 50 cm ja painoa 3166g
Vierihoitoa sillä aikaa kun äiti nauttii ihanasta suihkusta.
Ai niin se ponnistusvaihe, jonka luulin kestäneen iäisyyden, kesti todellisuudessa vain joitakin minuutteja... Täytyy kyllä sanoa, että ilman ihanaa miestäni sekä sitä osaavaa ja huumorintajuista kätilöä, en olisi tuosta selvinnyt hengissä. Jykä tuki, lohdutti, kannusti ja tsemppasi minua ihan koko ajan (synnytyksen jälkeen toi minulle omenoita, mehua, leipää, suklaata... mistähän se niitä oikein pihisti muuten?), ja kätilö komensi minua juuri silloin kun tarvitsin pientä potkua persuksille.
Kohta lähdetään kotiin. Voi noita haravarpaita.
Pikkuisen kasvuvaraa tuossa äitiyspakkauksen puvussa.
Kotona mummi odotti kärsimättömänä. Neiti pitkäkynsi ehti raapia naamansa makoisat viirut jo ensimmäisenä elinpäivänään.
Oih ja voih, sydän on ihan lääpällään muistelemisesta.
Kyllä se vain aina läpättää kun omia lapsiaan katsoo, oli ne sitten vauvoja, taaperoita tai teinejä.
Viikonloppuna meillä on vihdoin ne kreisibileet, jee! Ivalon mummi laskeutuu kohta Helsinkiin kassi täynnä bilevaatteita ja pappa tulee huomenna perässä. Mahtavaa!
Ja meidän 1-vuotias Lyytikäinen kävelee jo monta metriä kerrallaan, silloin kun huvittaa. Osaa sanoa rrräkä, äiti, veikka, -si, kakka ja käppi (tarkoittanee lamppua, koska osoittaa sitä aina sormellaan kun sanoo tuon sanan). Minä taas innolla odotan tulevaa vuotta ja uusia taitoja. Tai oikeastaan tulevia kaikkia vuosia ja molempien lapsieni uusia taitoja.
Elämä on tässä!
Asuun sopivien kenkien valitseminen on joskus hiukan vaikeaa... Varmasti jokainen nainen tunnistaa tämän ongelman.
Tärkeää asiaa on niin paljon, mutta kuulijoita liian vähän. Useampi nainen tunnistaa varmasti tämänkin... Miettikää nyt esim.pikkujoulut, ja pari skumppalasillista liikaa.
Pystyssä pysyminen vaatii toisinaan erityistä keskittymistä... No ne pikkujoulut, matka taksitolpalle, piikkikorot ja peilikirkas jää tien pinnassa...
