Joku kysyi, miten ihmeessä olen saanut atsalean pidettyä hengissä näin pitkään.
Samasta syystä, miksi olen itsekin päässyt helpolla: Tänä vuonna ei tullut talvea.
Atsalea vihaa kuivaa huoneilmaa ihan kuten minäkin. Ja mitä kovemmat pakkaset, sitä kuumemmat patterit, sitä kuivempi huoneilma. Sitä enemmän pölisevää ihoa, kutisevia neniä, vuotavia silmiä, katkeilevia kynsiä ja kuihtuvia atsaleoja. Kuihtuvia ihmisiä. Yäk.
Väittävät, että talvi tulee viikonloppuna. No tulkoon sitten, jos on kerran pakko. Toivottavasti pääsette pulkkamäkeen ja hiihtämään ratiritiralla. Minä aion kieltää koko asian, rasvata vimmatusti, kuunnella sambaa ja juoda kookosvettä.
Mitäs muuta? Luin Miina Supisen romaanin Säde. On se Supisen Miina vaan mainio kirjoittaja, niin terävä ja hyvä havainnoimaan. Olen fani. Vaikka vähän jäin vielä odottamaan jotain, vieläkin isompaa herkuttelua aiheilla, jotka kirjailija oli tällä kertaa syyniinsä valinnut.
Mutta jo yksi kohtaus teki kirjasta lukemisen arvoisen. Siinä päähenkilö tajuaa, että tietyt ihmiset ja asiat eivät tule ikinä muuttumaan. Se voi olla hyvä juttu tai huono juttu mutta niin se on. Siinä kohdassa päähenkilö tekee valinnan jääkö metsään vai lähteekö sinne, missä on aurinko ja meri.
En kerro, kumman päähenkilö valitsee. Mutta arvaatte ehkä, kumman minä ajattelin valita.
Tulkoon vaan talvi. Valitsen silti kevään.