Keräsin pienenä, joskus viisivuotiaana, kiiltokuvia. Minulla oli niitä paljon, ainakin enemmän kuin naapurin tytöllä ja omasta mielestäni myös hienompia kuin hänellä. Ihailimme usein kuviamme ja vaihtelimmekin niitä joskus. Minä pidin kuitenkin aina huolen, että minulle jäi se THE kiiltokuva. (Tässä kohtaa on ehkä aiheellista pyytää anteeksi lapsuuden ystävältäni, olen tainnut olla melkoisen karmiva kakara ja veemäinen kaveri. Kiitos kun olit ystäväni ja jaksoit minua.)
Eräänä päivänä naapurin tyttö, olkoon nyt vaikka Irja, kaivoi laatikostaan ehkä kauneimman koskaan näkemäni kuvan. Ison sydämen, joka oli koristeltu kukkasin ja linnuin. Valahdin välittömästi kateudesta vihreäksi.
(kuva lainattu netistä)
"Mistäs tuon sait?" minä kysyin.
"Pyhäkoulusta." Irja vastasi.
"HÄH? Ookkos muka koulussa?"
"Joo-o"
"Miten sinne pääsee?" Tiedustelin.
"Noo, sunnuntaina pittää olla kymmeneltä vesipostilla, niin sieltä haetaan."
Kotona ilmoitin äidille, että hänen pitää kertoa minulle milloin kellon on sunnuntaina vähän ennen kymmentä, koska minä lähden vesipostilta pyhäkouluun. Äitini pyöräytteli silmiään, mutta lupasi kertoa. Siellä minä seisoin sunnuntaina innosta väristen vesipostilla ja odotin pyhäkoulua ja isoa, hienoa kiiltokuvaa.
Pyhäkoulu paikkana oli vähän pettymys, koska se ei ollut mikään koulu, vaan jonkun koti ja siellä yksi huone. Siellä oli ihan kiva ope, joka kertoili tarinoita yhdestä taikurista, jonka nimi oli Jeesus. Kerrankin se taikuri räkäisi jotakin sokeaa silmään, niin se sai näkönsä takaisin. "Olisipa kiva nähdä joskus niitä temppuja" muistan miettineeni. Ennen kotiinlähtöä ope kaivoi esiin rasian, josta jokainen sai valita itselleen kiiltokuvan. Olin niin innoissani, että käteni ihan tärisivät. Ooh, siellä oli vaikka kuinka monta erilaista isoa sydäntä, mutta niistä sai valita vain yhden kerrallaan. Vitsi, Irjalla tulee siis aina olemaan yksi hieno sydän enemmän kuin minulla... Toivottavasti se olisi joskus kipeä ja minä en, niin sitten meillä olisi yhtä monta.
Me kävimme ahkerasti pyhäkoulua ja saimme kiiltokuvia. Sitten koitti joulun aika. Kuultiin lisää juttuja taikurista ja taikurin isästä, joka on koko maailman paras taikuri. Se asuu taivaassa, eikä pääse sieltä maahan. Mutta se taikoi oman poikansa tänne maahan, jotta se poika voi opetella kaikkia pikkutemppuja täällä ja auttaa samalla ihmisiä. Sen Jeesuksen takia me juhlitaan jouluakin, koska silloin se tuli tänne maahan. Sitä Jeesusta hoiti Maria (kaunis) ja Josef (mies).
Meille kerrottiin, että me pyhäkoululaiset näyttelemme tuon kertomuksen seurakunnan joulujuhlassa. Eräänä sunnuntaina open mukana olikin mies, joka konttaili pitkin lattiaa aasinaamari päässään ja me koululaiset roikuttiin ja pompittiin sen selässä. Kotiin piti kertoa, että saunatakki tarvitaan mukaan juhlaesitykseen. Toivottavasti minä olen se Maria, kun se on niin kaunis.
Juhlapäivä koitti. Matkasin äitini kanssa juhlapaikalle. Siellä oli sali, jonka edessä seinällä luki Jeesus ( osasin lukea). "Nyt kyllä jännittää. Tuleekohan se Jeesuskin esittämään taikatemppuja tänne juhliin. Toivottavasti minä esitän sitä Mariaa," mietin. Meidät pyydettiin lavan taakse, jossa minulle puettiin saunatakki päälle, annettiin keppi käteen, lätkäistiin tekoparta naamaan ja kerrottiin, että olen paimen. En enkeli, en Maria vaan PAIMEN! Nehän oli poikia ja minä olen TYTTÖ! Rupesi itkettämään, olin pettynyt, vihainen ja parta kutitti. Minua hävetti. En tajunnut siitä esityksestä mitään, kaikki oli yhtä kaaosta ja sekasortoa. Halusin kotiin. Juhlat loppuivat, Jeesusta ei näkynyt ja minä yritin unohtaa nöyryytyksen.
Tuossa minä puna-ruskearaitaisessa saunatkissani...
Jatkoin kuitenkin pyhäkoulussa, saihan sieltä niitä kuvia. Eräänä päivänä ope kertoi, että hänellä oli ollut eilen kova hammssärky. Hän oli laittanut sormensa yhteen ristiin ja puhunut sille isolle taikurille, Jumalalle. Hän oli pyytänyt, että "Rakas Jumala, ota pois tämä kamala särky. Lupaan olla kiltti ja parempi ope". Aamulla kun hän oli herännyt, hammssärky oli poissa. Hän oli onnellisena, kädet ristissä, kiittänyt Jumalaa.
Tämä tarina kolahti ja kovaa, pieneen huonohampaiseen tyttöön, joka kaammosi hammaslääkäriä jo tuolloin. Minä ryhdyin rukoilemaan. Rukoilin aamulla, illalla, vessassa, ihan missä vain olin hetkenkin yksin. Rukoilin aina samalla tavalla, näin " Heippa Jumala. Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvvää. Parantaisikko minun hampaat ja pitäisit huolen, ettei äiti ja isä kuole. Minä luppaan olla kiltimpi, enkä ennää leuhki minun kiiltokuvilla". Minä rukoilin ja rukoilin, mutta hammaslääkäripäivä koitti ja sinne minut vain vietiin. Minulta REVITTIIN (maito) hammas ja se sattui! Arvatkaa olinko pettynyt ja vihainen? Varmasti olin rukoillut tarpeeksi ja yrittänyt olla mahdollisimman kiltti, autellut äitiä ja isää, enkä ollut yhtään kiusannut Irjaa, enkä leuhkinut kiiltokuvilla.
Se ope VALEHTELI! Että minua suututti. Päätin sunnuntaina uskaltautua tenttaamaan opelta, että miksi se valehteli. Senhän piti olla kiltti ja hyvä ihminen. Sunnuntai koitti, mutta minua ei vesipostilla enää nähty, koskaan.
Näin yli 30 vuotta myöhemmin, huomaan vieläkin joskus pohtivani asiaa. Jos se opettaja olisi vaikka kertonut, että hänen hammssärkynsä helpotti, jotta sai yönsä nukuttua, mutta aamulla hän meni hammaslääkäriin ja hammas korjattiin, olisin ehkä jatkanut pyhäkoulussa vielä pitkään. Minä todella uskoin, että se mahtitaikuri pystyy ihmeisiin, koska niin minulle opetettiin. Ihan täyttä valetta ja satua kaikki, ajattelin silloin ja oikeastaan vielä tänä päivänäkin.