Tyttäreni täyttää tänään 10 kuukautta. 10 kuukautta sitten minä synnytin tuon ihanan olennon. Miten siitä on jo niin kauan aikaa, ei voi olla. Olen ollut koko päivän jotenkin haikeilla mielin. Haikeana siitä, että tuo vauva-aika on ohitse, eikä elämässäni tule sellaista enään koskaan olemaan. Vaikka päätöksemme olla tekemättä lisää lapsia on yhteinen, en siltikään voi mitään tuolle haikeuden ja ehkä ikävänkin tunteelle.
En halua luopua vauvastani vielä. Tiedän, että elämääni tulee paljon uusia asioita ja lapseni tulevat värittämään elämääni koko ajan lisää, mutta siltikään en ole vielä valmis luopumaan. Voi kunpa voisin pysäyttää ajan ja jäädä tähän kaikkeen onneen ja rakkauteen lillumaan, niin pitkäksi aikaa, että kyllästyn. Sitten voisin taas napsauttaa ajan siirtymään eteenpäin.
Miten kiitollinen olenkaan siitä, että juuri nämä kaksi lasta ovat annettu minulle. Nämä riittävät. Mutta älä vauva kasva niin nopsaan, hiljennä vähän tahtia, jotta tunteellisen äitisi sydän pysyisi vauhdissasi ehjänä mukana.
Onneksi sinulla ei ole vielä (-kään) niitä hampaita, et siis ole vielä mikään taapero, vaan vauva. Minun vauvani.
Vaikka osaat juoda itse nokkamukista, onneksi lasista juomiseen tarvitset vielä minua.
Vaikka osaat itse poimia ruokaa suuhusi, onneksi vatsasi täyttämiseen tarvitset vielä minua.
Vaikka eilen opitkin omatoimisesti sukeltamaan altaan reunalta, niin onneksi keinussa vauhdin saamiseen tarvitset vielä minua.
Vaikka osaat ylittää esteitä (huomatkaa purettu laukku) ja seisoa tukea vasten, onneksi kävelemiseen tarvitset vielä minua.
Vaikka osaat nukkua yösi omassa huoneessasi, onneksi nukahtamiseen tarvitset vielä minua.
Onneksi, onneksi, onneksi, koska minä tarvitsen vielä sinua!