Ei.
Sana, joka opittiin ensimmäisenä, eikä sitä ole unohdettu. Sana, joka on jokapäiväisessä käytössä.
Jokin aika sitten esitin ruokapöydässä kysymyksen, jonka esitän päivän aikana noin viisitoista kertaa hyrrän lailla pyörivälle päälle: "Otatko vielä?"
Tiukka pään pudistus ja "Ei ota".
Häkellyin niin, että reaktioni oli kaukana mistään minkä voisi sanoa olevan kasvatuksellisesti oikeaoppista. Nauru ja naurun sekaiseinen kysymys: "Mitä?!"
Tiukka pään pudistus ja "Ei ota."
Asia selvä. Mitä siihen enää sanomaan, hän ei ota.
Muutama päivä myöhemmin istuimme potalla, johon opettelun aloitimme joitakin viikkoja sitten upealla menestyksellä; lähes aina sinne jotain ilmestyy(!!).
Istuimme ja selasimme lehtiä, kunnes neiti S nousee ylös, katsoo minua, sanoo "Ei tuu." ja kävelee ulos vessasta.
Jäin haavi auki istumaan pöntön päälle mainoslehti kourassa.
Milloin se tällaista meni oppimaan?! Miten se osaa?!
Jossain vaiheessa se vain oppi.
Ja neuvottelun varaa ei muuten ole. Edelleenkään.
Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua teille kaikille!
//M