Sunnuntai-iltana kävimme viemässä sisarukseni lentokentälle. Jäähyväiset olivat (taas) haikeat ja vaikeat. Talo tuntuu tyhjältä, olo on saamaton ja sydäntä puristaa. Kävin maanantaina hakemassa parempaa fiilistä salilta, mutta päädyin nieleskelemään kyyneleitä. Perheen lähtö tuntui kesällä ja tuntuu nyt samalta kuin pieni kuolema: kaikki pienet asiat muistuttavat heistä. Salilla oli tarkoitus saada hyvää energiaa ja endorfiineja, mutta mietin vain jalkapressissä katkerana sitä, miten epäreilua on, etten voi käydä salilla siskon ja veljen kanssa niin kuin Suomessa. Kaksivuotias ihmettelee, missä eno ja täti ovat, ja yritän kärsivällisesti selvittää maantieteellisiä tosiasioita taaperolleni.
On Sunday night we brought my siblings to the airport. The goodbyes were (again) bittersweet and hard. The house feels empty, I feel useless and my heart is aching. On Monday I went to the gym, trying to get into a better mood, but I ended up swallowing my tears. My family leaving feels like a small death: all the little things remind me of them. I was seriously trying to get some good endorphines to cheer me up, but I only ended up feeling bitter, thinking how unfair it is that I can´t work out with my own sister and brother like in Finland. Our two-year-old is constantly wondering where her aunt and uncle are, and I patiently try to explain the geographics to her.
Ulkona paistaa aurinko ja sää on mitä parhain. Laitan urheiluvaatteet päälle, jotta vähän reipastuisin. Vien lapset puistoon ja katselen heidän riemukasta leikkiään. Isä ja pikkuveli kiittelevät Whatsappissa vuolaasti joululahjoista, jotka juuri saivat lentokentältä palanneilta sisaruksiltani. Pikkuveljeni näyttää jo niin kovin isolta lähettämässään peili-selfiessä, minulta saatu paita päällään. Isä laittaa kuvan, jossa koko perhe istuu kotoisasti iltateellä joulukuusen valossa. Kaikki paitsi minä. Laitan takaisin kuvan, jossa tyttöni keinuvat palmujen varjossa. Kuittailen lumimyrskyistä. En voi olla ajattelematta, että silti niin kovin paljon mieluummin olisin tällä hetkellä siellä kylmässä ja märässä, syömässä äidin leipomia sämpylöitä ja juomassa Earl Greytä.
It´s sunny and beautiful outside, seventies this week. I change into my workout clothes, the last desperate attempt to cheer up. I bring the girls to the park and watch them play happily in the sunshine. Dad and little brother are thanking me for their Christmas present on Whatsapp - the ones they just got from my siblings. My little brother looks so big in the mirror selfie he sent me, wearing the shirt I bought for him. Dad sends me a cozy picture of everyone together, having their evening tea in the glistening light of the Christmas tree. Everyone but me. I send him a picture of my girls sitting in the swings, shaded by the palm trees. I tease him about the snowstorms. I can´t help but think that I would still so much rather be in that miserable cold, damp weather, eating my mom´s homemade buns and sipping on my Earl Grey.
katso, minä opin irrottamaan
näetkö kuinka käteni ei hae mitään
sen, mikä on pahaa, minä unohdan
jos näen jotain hyvää, ohi kävelen
lopulta olemme kuitenkin yksin
minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet, joissa peurat puhuvat
ketään ei voi tuntea kokonaan
ketään ei voi viedä mukanaan
lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin
- Terhi Kokkonen
Tiedän, että ikävään turtuu. Pari ensimmäistä päivää menevät sumussa, kunnes taas jo totun Skypettämiseen. Yleensä en arjessa kauheasti ikävöi perhettäni, niin karulta kuin se kuulostaakin. Mieheni aina sanoo, että meillähän on nyt jo oma perhe, ja kaikki muu on toisarvoista. Tottahan se on, mutta silti on hankalaa päästää irti. Tulee hetkiä, jotka haluaisin jakaa äidin kanssa. Kauppoja, joihin haluaisin viedä pikkusiskoni. Ravintoloita, joihin haluaisin mennä isän kanssa lounaalle. Vuoria, joille haluaisin kiivetä veljien kanssa. Keskusteluita, joita ei koskaan käydä.
I know that I get used to the longing. The first couple of days go like in a fog, until I go numb and get used to Skyping again. I don´t usually miss my family in the everyday life, as harsh as it may sound. My husband always says that we are a family now, nothing else matters. It´s true, but it´s just so hard to let go. There are moments that I would like to share with my mom. Boutiques, where I´d love to take my little sister. Restaurants that I would like to bring my dad for lunch. Mountains that I want to hike with my brothers. Conversations that will never be had.
Välillä mietin, mitä järkeä tässä on. Emme näe puoleen vuoteen, ja sitten meillä on kolme viikkoa aikaa ottaa yhdessäolosta kaikki irti. Yrittää elää normaalia elämää, käydä ne käymättä jääneet keskustelut. Niihin viikkoihin latautuu kohtuuttomia odotuksia, jotka eivät todennäköisesti toteudu. Paljon on jäänyt sanomatta, paljon jäänyt näkemättä. Vauvamme oppi kävelemään viime kuukausina, ja hän varmaan oppii puhumaan ennen kesää. Hän ei todennäköisesti muista kesällä isovanhemmistaan mitään, he ovat hänelle kuin ketkä tahansa tuntemattomat ohikulkijat. En tiedä kumpi on surullisempaa: se, että vanhempi tyttäremme ikävöi isovanhempiaan, vai se, että nuorempi ei edes tunnista heitä.
Sometimes I stop and think, what´s the point of this? We don´t see each other for 6 months and then we get 3 weeks to make the most of the time we got. Try to have a normal life, have those conversations that never happened. We all have unreasonable expectations for those weeks, expectations that we most likely won´t meet. So much hasn´t been said, so much not seen. Our baby learned to walk during the past months, and most likely she will talk by next summer. In the summer, she won´t remember her grandparents at all, they are like strangers to her. I don´t now which is more sad: that our older daughter is constantly missing her grandparents, or the fact that the younger one doesn´t even recognize them.
Mutta silti vain odotan ne pitkät kuukaudet, teen suunnitelmia. Lasken päiviä. Hypin riemusta, kun isä ilmoittaa varaavansa loma-asunnon myös ensi kesäksi. Tiedän, että ikävä musertaa minut jäähyväisten hetkellä, mutta olen valmis kestämään sen, jos vain saan ne kolme viikkoa. Vaikka sillä hetkellä tuntuu, että joutuisi hautaamaan kaikki läheisensä kerralla. Lentokenttiin liittyy tunteiden sekamelska: pakahduttava jälleennäkemisen ilo sekä kuristava ikävä ja luopumisen tuska.
But still, I wait those long months, making plans. I count days. I jump out of joy, when my dad tells me that he´s reserving the resort for next summer. I know that the longing will crush me as we say our goodbyes, but I am ready to take it, if I only get those 3 weeks. Even if it feels like having one big funeral at the airport. Airports are associated to many mixed emotions: the joy of reunion, and the pain of loss.
Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut
Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin
Lusikka kauniseen käteen
Takaisin satulaan
Vannon kiven ja kannon kautta
Teen kaiken uudestaan
- Terhi Kokkonen