Olenkohan tullut vanhaksi kun joulu on oikeastaan aika kiva juttu. Pienenä se tietenkin oli se ihmeellisen ihana asia jota odotettiin kieli pitkällä viimeistään marraskuun puolivälissä kun suklaakalenteri ostettiin odottamaan kaappiin. Ihan pienenä tirppana käärin onnessani lahjapaperiin isän ja äidin vanhoja lyijykynejä ja puolikkaita pyyhekumeja - kyllä, lahjaksi isälle ja äidille.
Jouluaamuna hiljaa keittiöön hiipinen jonne (äiti)tonttu oli jättänyt kippoon konvehteja ja sitten kuusentuoksuiseen olohuoneeseen katsomaan tietenkin Lumiukkoa. Saunaa, ruokaa ja niitä lahjoja.
Sitten tuli teini-ikä ja antijoulu. Oli mahdottoman raskasta istua ne kaikki päivät kotona ja viettää joulua. Vaihe kesti aika kauan. Sitten tuli täysi-ikäisyys ja viimeistään joulupäivän iltana oltiin jo kuppilassa kavereiden kanssa päivittelemässä sitä kuinka kamalia ne pakolliset perhejoulut ovatkaan ja kammoksuttiin sitä kulutuksen määrää.
Sittemin matkailun aloittaneena noin joka toinen joulu onkin tullut vietettyä ulkomailla, esimerkiksi Intiassa ja Kambodzassa. Molemmista huikean hyviä, erilaisia muistoja. Kambodzalaisessa lastenkodissa laulettiin I'm dreaming of a white christmas ja heitettiin vauvantalkkia ilmaan ilmeisestikin lunta imitoimaan. Kolkatassa laulettiin joululauluja vanhainkodissa ja valmistettiin slummissa joulupäivälliseksi kanabiryania ja jaettiin yleishyodyllisiä lahjoja perheille. Goalla tanssittiin ja takapihalla paistui vuohipaisti avotulella (vaikka kasvissyöjä onnistui salaa sen syömisen välttämäänkin.).
Mutta nyt. Tämä lapsuuden rakas Sininen talo, se kuusentuoksuinen olohuone ja samat jouluperinteet kuin silloin 25 vuotta sitten. Hei eihän tää olekaan niin kamalaa.
Aamulla piti herätä viimeistään Lumiukkoa katsomaan, vaikka sen onkin nähnyt varmaan sen 30 kertaa. Riisipuurosta jäi manteli koska perhe kokoontui syömään vähän eriaikaan, mutta luumukiisseli tuli tehtyä. Ja ne karjalanpiirakat edellisenä päivänä, ihan niin kuin aina.
Äiti herkistyi illalla sanomaan, että ihana kun jaksat näitä perinteitä jatkaa. Kun hän ei oikein enää jaksa puuhata.
Kuusi koristui lähes samoilla koristeilla kuin 20 vuotta sitten.
Pöydän ääressä väki on välillä vaihtunut, nyt lisänä tietenkin Kisu jo kolmatta vuotta. Ja tänä jouluna, puolivälissä tuli huomattua miten sitä jopa Himalajan poika suomalaistuu. Edellisiltä vuosilta tuttu chili uupui kädestä. Fakta: kyllä: kinkkua, lanttulaatikkoa ja rosollia VOI syödä tuoreesta chilistä välillä haukaten. Nyt sitä ei kuulema ollut edes ikävä.
Lahjoja olen aina tykännyt antaa. Vaikka tiedän ettei niitä tarvittaisikaan. Silti, niitä on kiva ostaa. Tänä vuonna mentiin pitkälti elämyslahjoilla ja aineettomilla lahjoilla. Tavarataivasta ei niillä saada aikaiseksi mutta rutkasti hyvää mieltä kyllä.
Ja olin kai itsekin ollut ihan kiltti!
Ihan kaikkein parasta oli kuitenkin se, että oli vapaa päiviä. Ei tarvinnut mennä mihinkään. Ulkonakaan ei oikeastaan törmännyt kehenkään. Saattoi vain olla, polttaa kynttilöitä, katsoa höpsöjä tv ohjelmia ja nukkua. Ja no syödä suklaata.
