Kun talossa on touhukas taapero, aina ei äidin ennakointi riitä seuraamaan pieniä jalanjälkiä tihutyössään. Hän on vain niin lahjaks löytämään tutkimattomia kohteita ja uudelleen järjestämään niitä. Tässä kyytiä on saanut isoveljen pelikaappi, ja äiti taitaa nyt hankkia oveen turvalukituksen. Mutta tilanne on lievimmästä päästä, sillä nappulat ja kortit ovat sentään pysyneet pelilaatikkojen sisällä.
Vanhemmuus on myös järjestyksen ylläpitämistä. Sitä, että pidetään yllä päiväjärjestystä, paikkojen siivousta, terveellistä ruokavaliota ja huolehditaan lasten liikunnasta. Huoltotyöntekijänä vanhemmat ovat suuressa vastuussa ja joskus tuo vastuu tuntuu kiusalliselta. Onneksi vanhemmuuden ei tarvitse olla suorittamista. Kun koti täyttyy kaikesta huolimatta kaaoksesta, voi olla juuri sopiva hetki napata lapset kainaloon jo viuhahtaa pikaruokalaan hengähtämään hetkeksi. Tärkeintä vanhemmuudessa on huolehtia omasta jaksamisestaan. Mietihän, että jos olisit putoavassa lentokoneessa, niin kenelle ripustaisit happinaamarin ensimmäisenä? Tietysti itsellesi, sillä ei se lapsi pysty auttamaan sinua tosi paikan tullen.
Vanhemmuus on pieniä arkisia tekoja ja luopumisia. Toisinaan se on luopumista omista hyvistä yöunista, ja vuoteesta. Sen miettimistä, miten ahtaissa tiloissa sisustetaan niin, että lapsille jäisi rauhoittavaa leikkitilaa. Pienen omaisuuden jakamista muiden parhaaksi ja omista unelmavaatteista luopumista, että voisi vaatettaa lapset lämpimästi. Mutta vanhemmat tekevät tämän kaiken luottaen ja toivoen, että kaikki luopumiset palkitaan aikanaan. Tämä kaikki on ennakoimista, sillä ei lapsen kasvatus yhtäkkiä ala kun hän on murrosikäinen.
Eräs pastori lanseerasi uuden käsitteen, kunnioituksen kulttuurin. Mielestäni tuota käsitettä voisi hyvin lainata myös vanhemmuuteen. Harmonisen kodin luominen lähtee kunnioituksesta. Kun puolisot kunnioittavat toisiaan, he antavat kestävän käytösmallin lapsilleen. Kun vanhemmat kunnioittavat lapsiaan, he saavat aikanaan vuorostaan nauttia lasten kunnioituksesta. Vanhemmuus merkitsee arkista sitoutumista jaksamiseen. Se on pitkäjänteistä puurtamista yhteisen onnen eteen. Se on optimistinen asenne, että voi vaikuttaa ja että oma esikuva tarttuu ja siirtyy jossain vaiheessa jälkipolville.
Vanhemmuus on kokonaisvaltaista läsnäoloa. Siksi sitä ei voi ulkoistaa. Lastentarhanopettajat, isovanhemmat ja muut läheiset voivat jakaa vanhemmuuden kuormaa ja tukea tuossa tärkeässä tehtävässä olevaa, mutta lapsen ohjaaminen ja hänen kanssaan elämässä vierellä kulkeminen kuuluu vanhemmuuteen. Myös lapsen kiintymys on vanhemmuuden iloja ja hänen onnistumisiensa seuraaminen ja jakaminen. Lapsi voi luulla, että kun hän oppii asioita ja menestyy koulussa ja elämässä, se kaikki on hänen omaa ansiotaan. Ei ole. Kiitos menestyvästä lapsesta kuuluu myös kaikille niille, jotka ovat osaltaan kantaneet häntä kohden tuota menestystä. Sen takana ovat monet siunaavat kädet.
Luulen, että hiukan näistä ajatuksista kirjoittaa myös Rosa Meriläinen, kun toteaa kaikkien vanhempien ansaitsevan koko maailman halin. Hän sanoi kapinoineensa vanhempiaan vastaan, mutta nyt itse äitinä ollessaan kiittävän heitä huolenpidosta.Vaikka emme ole superihmisiä, pieni rohkaisu on jokaiselle tarpeen siinä arjessa, jossa kädet ovat kyynerpäitä myöten työntouhussa. Siksi hali juuri sinulle tänään, lukijani!