Ah, joulu. Tuo jokaisen pullantuoksuisen kotiäidin lempivuodenaika tonttuaskarteluineen – ja jokaisen vetelysmäisen kotirouvan painajaisvuodenaika kaaosmaisesti käryävine piparkakkutaloraunioineen. Ajattelin tänäkin vuonna pelata varman päälle ja hoitaa juhlavalmistelut hyväksi havaitulla tekniikalla tekemällä yhden tehokkaan täsmäiskun Stockan herkun valmistiskille. Valitettavasti rattaisiini ilmestyi tänä vuonna kapula. Sellainen suunnilleen aviomiehen kokoinen, yhtäkkisesti perinteisiin hurahtanut kapula.
Kaiken pahan alku ja juuri on siinä, että aviomies on saanut jouluaattoillaksi töistä vapaata. Ilmeisesti jonkun täysin edesvastuuttoman jouluhullun työkaverin aivopesemänä hän on saanut päähänsä, että tästä joulusta tulee meidän perheellemme The Joulu. Siis se, joka vietetään omassa kodissa eikä sukulaisten nurkissa, ja jolloin luodaan perusta ”omille jouluperinteillemme”. Yritin selittää, että meidän perheemme tärkeimpiin jouluperinteisiin kuuluu yksinäinen, tehokas retkeni keskustan tavaratalon herkkuosaston syövereihin, josta ilmaannun takaisin aina yhtä pahalla tuulella kahdeksaa kassia raahaten. Toinen hyvä perinne on joulupäivän pakastepizza-ateria. Aviomies ei kuunnellut. Hänen mielestään perinteisiimme voisi tästä lähtien kuulua yhteinen kokkailu joululauluja kuunnellen sekä kodin koristelu metsästä kerätyin kävyin ja havukoristein. (Siis ilmeisesti sen jälkeen, kun joku – pahoin pelkään tämän olevan se, jonka titteli kuuluu ”kotirouva” – on ensin siivonnut kodin lattiasta kattoon niillä voimien rippeillä, jotka ovat jääneet jäljelle joulukorttisirkuksen ja lahjojen sekä kaiken maailman naapuritervehdysten ostelu- paketoimis- ja perilletoimittamishärdellin jälkeen.) Sitä paitsi kaiken ostaminen valmiina on kuulemma turhaa rahantuhlausta. Justiinsa joo, että turhaa rahantuhlausta! Kaikkea sitä kuulee! Voin kyllä turhempiakin rahareikiä keksiä, kuten nyt vaikka esimerkiksi se kaksi kiloa lanttuja, jotka yhtenä jouluna ostimme ja joista jaksoimme kuoria kaksi, ennenkuin lopulta sorruimme Alepasta kaikuvaan Saarioisten lanttulaatikon ihanaan kutsuun.
Minusta alkaa tuntua, että perheessämme järjestetään tänä vuonna kaksi joulupäivällistä. Ensimmäinen olkoon nimeltään ”perinteinen Stockmann-joulu”, joka koostuu mitä ihanimmista, ammattilaisten loihtimista herkuista, juustoista ja hilloista, joita nassutan kauppareissun jälkeen hyvin levänneenä kasvot tonttulakin alla loistaen.
Toisella puolen pöytää vietetään ”Kitupiikin joulua”. Siellä istuu hikisestä raatamisesta nuutunut aviomies esiiliina päällään mättäen sitä yhtä vähän sinnepäin onnistunutta laatikkoa, jonka sai valmistettua aatonaattona, sekä täpärästi ennen joulurauhan julistusta valmistunutta rosollia. Jälkiruokana hänellä on joulutorttuja, joita yhdestä taikinapaketista valmistuu sellainen määrä, että niitä ei syö Erkkikään ennen kuin ne ovat kuivahtaneet mauttomiksi rasvapahveiksi.
Lapsi saa valita istumapaikkansa mielensä mukaan. Epäilen, että hänelle on ihan sama, syödäänkö pöydässä itsetehtyä vai kaupasta ostettua, kunhan suklaata riittää.
No, näin tylysti en toki teilannut aviomiehen ideaa päin naamaa. Päin vastoin, hymyilin ilahtuneena rohkaisten hänen aktiivista osallistumistaan jouluvalmisteluihin. Illalla sitten aion latoa hänen eteensä neljäkymmentä lähiömme asukastalon myyjäisistä hankkimaani joulukorttia ja kirjekuorta, joiden kirjoittaminen perinteisesti käsin on oleva hänen ensimmäinen jouluaskareensa. Toivon sydämeni pohjasta, että hänen intonsa laantuu jo siihen.